Aikamatka: Lada Niva 1.7i

Moskova keväällä 1971. Lounas Gosplanin kabinetissa A155 venyy aina vaan – kello alkaa lähestyä keskiyötä.

– Gennadi, etkö sinä ymmärrä, että tarvitsemme nelivetoisen Ladan. Tiemme ovat niin huonoja.

– Miten julkeat, Anatoli! Älä likaa omaa pesääsi. Tiemme ovat erinomaisessa kunnossa, tai ainakin selvästi parempia kuin Amerikassa.

– Nyt puhut toveri hyvä täyttä roskaa: Volgalla pärjää jotenkuten, mutta tuo Fiat-peräinen Lada 1200 on aivan liian pienipyöräinen meidän olosuhteisiimme.

– Natalia, tuo Anatolille lisää votkaa, mies ei ole oma itsensä. Ja minulle myös.

Gennadi ja Anatoli sammuvat vähän ennen kolmea lounastettuaan pyöreät 15 tuntia. Natalia siivoaa paikat ja tönii kuorsaavat miehet pöydän alle piiloon.

Anatoli joutuu juomaan vielä muutaman lounaan, mutta lopulta keskikesällä Gosplanin yläkerrasta pamahtaa päätös: aloittakaa modernin maastohenkilöauton suunnittelu, projektinumero on 2121!

Suuren Neuvostomaan insinöörit pääsevät näyttämään osaamistaan. Kantti-Lada oli vain hiukan viilattu Fiat 124, mutta nyt koko homma alkaa puhtaalta pöydältä.

Pyörät pannaan kulmiin, jolloin koriylitykset jäävät minimaalisen pieniksi. Pituutta uutuudella on vain reilut 370 senttiä, joten se ei ole mikään rohjo. Kori on monista maastureista poiketen itsekantava. Tämä säästää painoa ja jäykistää rakennetta. Pyöriksi valitaan 16-tuumaiset.

Moottorin kanssa ollaan vähän hätää kärsimässä. Auto painaa noin 1,2 tonnia, ja jatkuva neliveto haukkaa tehoa. Tarjolla ei ole kuin 1,6-litrainen Ladan kone, joten siihen on tyytyminen. Anatolin joukkue olisi halunnut parilitraisen padan, mutta siihen ei löytynyt ruplia. Niitä tarvittiin ohjuksiin ja Siperian jokien kääntämiseen ynnä muihin mammuttiprojekteihin.

Uusi nelivetomaasturi valmistuu annetussa aikataulussa, ja se esitellään vuonna 1976. Anatolin tiimi saa monta kiloa kunniamerkkejä ja superloman Sotshissa. Vaimotkin pääsevät mukaan.

Gennadi leppyy pian ja tarjoaa Anatolille muhkean lounaan Gosplanin kabinetissa A121.

– Toveri hyvä, mahtava saavutus. Uuden Nivan malja! Tuo autohan on kuin niiden kirottujen lordien Range Rover taskukoossa.

– Klunks.

– Klunks.

Ja sitä rataa. 13 tuntia myöhemmin Natalia siivoaa paikat ja paketoi miehet mattorullan sisään.

Vähän ihmeellinen

Tukholman esikaupunki 31 vuotta myöhemmin. Pimeässä kellariloukossa nököttää valkoinen Niva. Ja mikä parasta, se on koristeltu villein seepraraidoin.

Malin, joka on töissä Lada-myyjä Ubbolla, avaa kuskin oven ja opastaa ajonestolaitteen käytössä:

– Tämä on vähän ihmeellinen, mutta se on venäläinen, kai te ymmärrätte.

– Joo, tuttu juttu.

Virtalukko on vasemmalla, ja avaimen sovittelu sen reikään on kirotun vaikeaa. Sisävaloja on kaksi, mutta niiden teho jää palavan päreen tasolle.

Kierrän koneen käyntiin, ja kellariin tulvii aito CCCP-saundi: metalli kolisee ja kaikki rallattaa. Pakoputki pörähtelee säälittävästi. Sompailen Nivan ulos päivänvaloon ja huomaan, että pientä kehitystä on tapahtunut sitten Anatolin ja Gennadin päivien: Nivassa on ohjaustehostin. Servo parantaa auton käyttökelpoisuutta ratkaisevasti, sillä ilman tehostinta Niva on ihan mahdottoman raskas käännellä.

Bensamittari on punaisella, joten kaarramme läheisen Statoilin pihaan. Ysiviitosta 35 litraa ja lisäksi pesu. Iivanamme on niin julman likainen, että se on pakko huuhdella.

Tilaan pelkän ulkopesun, mutta saamme samaan hintaan myös etujalkatilan huljutuksen sekä kenkäsuihkun: kojelaudan uumenista ruiskuaa vettä sisään litrakaupalla!

Nostamme Anssin kanssa jalat kojelaudan päälle ja nauramme falsetissa. Myös vaihdekepin alaosa ja haitarimainen kumimosselo kastuvat. Koska Nivasta ei löydy äyskäriä, imeytämme vaahtoavat vedet paperiin ja suuntaamme pohjoiseen Uppsalan viittojen mukaan.

Revitän astmaisen tuntuista nelikkoa säälimättä. Alle 3 000 kierroksen kone ei tunnu olevan lainkaan hereillä, ja kun mennään yli neljän tonnin, ääni on kuin sepelimyllyssä. Lataan täysillä, mutta lievässä ylämäessä en saa nopeusmittarin neulaa millään yli sadankahdenkympin. Tasamaalla irtoaa noin 130 km/h ja alamäessä vielä vähän lisää.

Rauhoitan tilanteen ja alan kiiruhtaa hitaasti, nopeudenmuutoksia vältellen. Ne jotka ovat ajaneet vanhalla sauhu-Mersulla, tuntevat kyllä taktiikan. Niva marssii satasta kohtuullisen kivuttomasti. Ajan muuten moottoritien oikeata kaistaa, mutta rekat toki ohitan: välikaasulla nelosta silmään ja imusta rinnalle urku auki!

Nivan äänimaailma on aivan toisenlainen kuin nykyautoissa: voimansiirto ujeltaa, kone mouruaa ja ajoviima tunkee joka paikasta sisään. Renkaiden jollotusta ei kuule lainkaan, ei edes kevätkarkealla asfaltilla.

Ei luista

Kun pääsemme pois moottoritieltä, Niva alkaa melkein kehrätä. Asfalttipäällysteinen kylätie menee mainiosti ja suomalaista mökkitietä muistuttava sorasyherö melkein lauleskellen. Nivassa on alla aidot venäläiset allseason-SUV-kumit, jotka tuntuvat purevan soraa halukkaasti.

Luistoja ei tarvitse pelätä. Niva nuolee kaarteet tehokkaan neutraalisti, painoipa kaasua miten paljon tahansa. 80-hevosvoimainen ja 1 200-kiloinen nelivetoauto on säyseä käsiteltävä. Pitkäliikkeinen ja hyvin vaimennettu jousitus pitää pyörät kunnolla tien pinnassa kiinni. Yli 30-vuotias peruskonsepti on edelleen toimiva, kunhan liikutaan niissä olosuhteissa, joihin tämä auto on suunniteltu.

Konstruktion ikä näkyy ja tuntuu selvimmin ohjaamossa. Hallintalaitteet ovat mallia Breznev, samoin materiaalit. Puhumattakaan hajusta, joka lienee kumin ja liiman mikstuuraa: yäk! Ajoasento on luonteva ja kantti-Ladoihin verrattuna jopa loistava. Vain viitosvaihdetta joutuu kurottelemaan.

Puhaltimessa on kaksi nopeutta, ja lämmityslaitteen vivusto on aivan oma lukunsa. 1970-luvulla kaikissa autoissa oli kojelaudassa vastaava vipuhässäkkä, eli Nivalla pääsee suoraan aikamatkalle. Ovien kahvat ovat aitoa neukkubiittiä, samoin ovipeilit, jotka sopisivat lähinnä Tatjanan käsilaukkuun ja nenän puuterointiin.

No, eipä valiteta turhasta. Tienvarren kyltti kertoo asfalttiasemasta: sinne! Emme ehdi koskaan asfalttimiesten luo, sillä pian tulee vastaan hylätty kivenmurskaamo, jonne kurvaamme oitis. Vaikka olemme Ruotsissa, joka lienee maailman turvallisin maa, tunnelma on kuin Tsernobylissä: ruostunutta rautaa ja pajupusikkoa. Nivalle tämä on kuin lapsuuden maisemaa.

Pian silmiini osuu pieni kallionyppylä. Johan pomppas: nyt Niva joutuu pellehyppykokeeseen. Nostan vauhtia vähitellen, ja Niva loikkaa joka kerta kuin nuori puuma. Auto tulee alas kahdelle tai neljälle tassulle mutta ei koskaan keulalleen lössähtäen. Tasapainoinen suoritus – oikea napakymppi.

Jätän maastokierroksen suosiolla väliin, sillä meillä on pikkukengät jalassa eikä lapiotakaan ole mukana. Alan miehet tietävät, että Niva on ihan oikea maastoauto. Pitkäliikkeinen jousitus ja lyhyet ylitykset sopivat maastoon, ja myös hyvä näkyvyys sekä pienet ulkomitat avittavat.

Mini-Tsernobyl jää taakse, ja suuntaamme takaisin Tukholmaan. Nyt en jaksa huudattaa konetta lainkaan vaan köröttelen rauhassa yhdeksääkymppiä. Näin melukin pysyy aisoissa ja hermo lepää.

Hyvästelen Siperian Seepran haikein mielin: Niva on yksi niitä harvoja nykyautoja, jotka tulevat kuin suoraan museosta, vaikka ovatkin ihkauusia. Meidän seepramme mittarissa oli koeajon alkaessa 600 km.

Moskova: 2007

Moskovalainen lähiö keväällä 2007. Gennadi on tullut Anatolin luokse kylään. Pöydässä on pientä suolapalaa ja votkaa. Nostalgia puskee pintaan parin pikarin jälkeen.

– Meni nuoruus, meni Neuvostoliitto. Kaikki meni.

– Klunk.

– Klunk.

– Tallinnaankin tarvitaan ulkomaan passi.

– Niin, ja veljesmaa Suomessakin on Kekkosen sijasta nainen presidenttinä.

– Klunk.

– Klunk.

– Ei veli hyvä masennuta! Niva elää ja porskuttaa!

– Nivan malja!

Lauri LarmelaLehdessä 6/2007