Alfa Romeo 159 2.2 JTS

Kaksi tyylikästä kolmikymppistä naista ylittää katua Helsingin keskustassa. Toinen osoittaa suojatien eteen pysähtynyttä Alfa 159:ää sormellaan. Molempien päät kääntyvät seuraamaan liikkeelle lähtevää punaista autoa – ei epäilystäkään, mikä on kiinnittänyt kaunotarten huomion.

Keskikokoisiin Alfoihin on aina liittynyt suuria tunteita. Edellisen kerran ne kuohusivat vuonna 1997, kun kulmikas 155 korvattiin pehmeänpyöreällä 156:lla. Sen kauniit kuoret eivät kuitenkaan peittäneet oleellisinta: auto oli edeltäjiensä tapaan makea ajettava. Vuodenvaihteessa myyntiin tulleella 159:llä on siis kovat paineet.

Uutuuden keulailme ei ainakaan ole mitenkään vaatimaton. Syvään uurrettu maski, kuusi pistävää keulavaloa ja kaksi samanmuotoista sumuvaloa saavat viereen ajetun edeltäjän näyttämään pehmolta. Peräpään osalta vaikutelma on selvästi tavanomaisempi: 159 tuo enemmän mieleen Mazda Kuutosen kuin Alfa Romeon.

Ehkäpä vaikutelma muuttuu, kun tutustutaan autoon tarkemmin.

Väljää tyylikkyyttä

Kaikesta huokuu, että 159 on tuntuvasti edeltäjäänsä suurempi auto – itse asiassa lähes isoveljensä 166:n kokoinen. Edessä onkin tilaa selvästi 156:sta enemmän erityisesti pitkittäissuunnassa, ja myös reisitukea löytyy täysin toiseen tapaan.

Istuimet tarjoavat napakan tuen, ja jos takamusta saisi säädettyä lähemmäs lattiaa, kokonaisuus olisi vieläkin sporttisempi. Koeajoautossa oli lisävarusteena nahkaverhoilu, joten aivan vakiopenkkeihin emme tällä kertaa tutustuneet.

Sisätilojen väljyys on tietysti tervetullut asia, mutta samalla entinen tyköistuva urheiluautomaisuus on menetetty. Myös sivupeilien muotoilu laskee fiilistä: pisarapeilien paikalla ovat nyt selvästi käytännöllisemmät, mutta myös tylsemmät kuvastimet.

Kojelaudan putkilomittarit ovat niin ikään historiaa, mutta kokonaisuus on edelleen selvästi sporttisempi kuin useimmissa perheautoissa. Pimeän tultua Alfa-tunnelma tiivistyy: pyöreät mittarit hohtavat oikeaoppisen punaisina.

Ergonomiassa on hieman toivomista. Joitakin katkaisimia joutuu kurottelemaan, ja vaihdekeppi peittää etuasennossaan automaatti-ilmastoinnin nappulat. Koeajoyksilöä vaivasivat myös lukuisat pikkuviat – mikäpä sen italialaisempaa.

Takatilat eivät ole kasvaneet aivan samassa suhteessa. Polvitila kutistuu lähes olemattomaksi, jos etuistuimet säädetään taka-asentoonsa. 180-senttiset mahtuvat kuitenkin istumaan kohtuullisen mukavasti peräkkäin. Pääntilasta tulee ensimmäiseksi puutetta.

Tavaratilan juomakorimäärä jää yhdeksään, sillä kontin ylälaitaan sijoitetut vahvistimet johtoineen rajoittavat korkeutta. Kuormausaukko on ahdas ja kuormauskynnys sekä tilaan että sieltä ulos korkea. Takaluukun saranat eivät kuitenkaan ole pakkaamisen tiellä, ja tavarat saa kiinni kunnollisiin lenkkeihin.

Luukun sulkeminen sujuu sisäpuolisesta kahvasta. Avaaminen sen sijaan on turhan hankalaa: luukun saa auki vain kaukosäätimestä tai taustapeilin takana sijaitsevasta nappularyhmittymästä, josta oikeaa katkaisinta on vaikea löytää – etenkin kun sisävalo loistaa vieressä.

Alfa-kuskille lienee kuitenkin tärkeintä, että autossa on tavaratila. Ratkaisevin parannus on kahdessa erisuuruisessa osassa kääntyvä takaselkänoja, jollainen puuttui sedan-mallisesta 156:sta. Myös suksiluukku löytyy entiseen tapaan.

Italialaiseen tyyliin 159 on kattavasti varusteltu: vakiona on kaikki olennainen, ja halutessaan autoon saa myös perinteisen puisen ratin ja vaihdekepin nupin tunnelmaa kohottamaan.

Napakkaa menoa

Alfa Romeo on tehty ajettavaksi, joten nyt alkaa olla pakko päästä tien päälle. Totuttua pidempi starttinappulan painallus herättää 2,2-litrainen suorasuihkutusmoottorin eloon. Vääntö on väkevää heti ensimetreillä: luistonesto ja Hakkapeliitta Neloset joutuvat tekemään tosissaan töitä.

Alustan kompromissiton luonne paljastuu kaupunkiajossa – jousitus on viritetty topakaksi, joten kuopat tuntuvat takalistossa. Ohjauskin pyrkii kiihdytyksissä ja jarrutuksissa vetelemään. Meno on muuten sujuvaa, mutta tiukoissa käännöksissä 11,5 metrin kääntöympyrä – sekin edeltäjästä tuttu – aiheuttaa turhaa vekslailua. Vaihteisto sen sijaan toimii selvästi aiempaa napakammin.

Kovemmassa vauhdissa tuntuma säilyy sporttisena, ja auto ohjautuu uskollisesti minne halutaan. Jotain kuitenkin puuttuu: siinä missä 156 tunnettiin liki neuroottisesta reagoinnistaan, 159 käyttäytyy selvästi verkkaisemmin. Ohjaus on edelleen nopea (vajaat 2,5 kierrosta) mutta selvästi aiempaa raskaampi, mikä osaltaan vähentää herkkyyden tunnetta.

Nopeassa kaistanvaihdossa perä livahtaa sivulle, jolloin ajonvakautus joutuu puuttumaan peliin. Järjestelmän saa myös kytkettyä päältä – 156:n myöhemmissä versioissahan sitä ei pystynyt tekemään – jolloin 159 etenee liukkaissa kaarteissa iloisessa, hallitussa peräluistossa.

Viimeistään suorituskykymittauksissa selvisi, ettei 2.2 JTS:n kulkupuolta sovi moittia. Maantiellä selviää useimmista tilanteista kuutosvaihteella, ja kepittämällä löytää 4 000 r/min tienoilta ylimääräisen, nautittavan tehopiikin. Vain lisää murinaa jää kaipaamaan…

Edellä mainitusta on helppo vetää se johtopäätös, että 159:een on poikkeuksellisen vaikea suhtautua. Kyseessä lienee paras auto mitä Alfa Romeo on tehnyt, mutta paatuneen alfistin se jättää hieman kylmäksi. Jos taas mittapuuna ovat muut ylemmän keskiluokan sedanit, urheilullisempaa vaihtoehtoa on vaikea löytää.

Jussi SaarinenLehdessä 2/2006