KHO:n päätös auton arvosta ei ollut markkinahinta

Korkein hallinto-oikeus antoi päätöksen Siilinin autoverotusta koskevassa kiistassa. Tullin on verotettava auto uudelleen. Auton arvoksi KHO:n mukaan on määrättävä samanlaisesta autosta todellisuudessa maksettu hinta, ei pyyntihinta. KHO myös ilmoitti sen suuruuden. Hinta on sellainen, joka ei kuvaa markkinoilla vallitsevaa hintatasoa.

KHO piti muun selvityksen puuttuessa auton markkinahintana Siilinin asiantuntijajuristin esittämää hintakäsitettä "ylin sisäänostohinta”. Ainakaan esitetyssä muodossa sillä ei voi yleisesti kuvata markkinoilla vallitsevaa markkinahintaa. KHO:n ratkaisemassa kiistassa "ylin sisäänostohinta" oli yhden yksittäisen autoliikkeen sisäinen toimintaohje. Sen perusteella myyjä saattoi antaa ostotarjouksen samanlaisesta autosta, kuin Siilinin auto. Hinta ei ollut autokaupan lopputulos.

Ylin sisäänostohinta ei juuri koskaan ole yksittäisen autoliikkeen todellisuudessa maksama hinta kuluttajalle, eikä myöskään kuluttajan autosta maksama hinta. "Ylin sisäänostohinta" vaihtelee liikkeestä toiseen. Autoliikkeet asettavat tuon hinnan itse.

Tullin verotuspäätöksessä käyttämä "pyyntihinta" viittaa autoliikkeiden myymien yksilöityjen autotyyppien yleiseen hintatasoon. Tuo hintataso on johdettu yksittäisistä hintapyyntöjen suuresta havaintomassasta matemaattisesti. Se kuvaa markkinoiden hintatasoa yksilöidylle autotyypille. Sitä ei tuota autoliike eikä tulli itse.

Jotta KHO:n päätökseen liittyvän erikoisen sisällön voisi ymmärtää, on palautettava mieleen, kuinka Siilinin Mercedestä koskevassa autoverokiistassa osapuolet määrittelivät auton arvon. Lisäksi on syytä katsoa, kuinka KHO (ja EY-tuomioistuin) näihin määrittelyihin suhtautui.

Sama auto kaksi arvoa

Tulli arvioi Siilinin auton markkina-arvoksi 78 700 markkaa. Hinta perustui tullin ilmoituksen mukaan vastaavien autojen keskimääräiseen pyyntihintatasoon pääkaupunkiseudun autoliikkeissä verotushetkellä.

Siilin esitti KHO:lle selvityksen siitä, mikä oli autoliikkeen maksama korkein ostohinta samanlaiselle autolle ajankohtana, jolloin Siilinin auto tuotiin Suomeen. Hinta oli Helsingin seudulla 56 700 markkaa. Siilin vaati, että tämän lisäksi olisi auton markkina-arvon määrittelyssä huomioitava vähintään 15 % marginaali verovelvollisen hyväksi.

KHO päätti, että "Siilinin auton arvoksi on muun selvityksen puuttuessa (lihavointi JV) katsottava maassa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn viiteajoneuvon arvo". Se oli 56 700 markkaa.

Tullin ja KHO:n samalle autolle määrittelemien hintojen ero on 28 %, suuruudeltaan 22 000 markkaa. Eroavuus on hyvin suuri. Koska tulli arvioi hinnan pyyntihinnoista ja Siilinin juristi esitti arvoksi autoliikkeen korkeimman ostohinnan, tavallinen auton ostaja ihmettelee: Saako kuluttaja autoa ostaessaan merkkiliikkeestä keskimäärin 28 %:n alennuksen pyyntihinnoista?

Kiistan osapuolet eivät käyttäneet EY-tuomioistuimen tarkoittamaa hintaa

Siilinin autoa koskevassa KHO:n päätöksessä kulkee ristikkäinen kaksi seikkaa. Ensimmäinen niistä on, kuinka Suomen autoverolaki ja sen tulkinta sopivat käytettynä tuodun auton verottamiseen EU-olosuhteissa.

Toinen Siilinin autoa koskevan verotuspäätöksen keskeinen kysymys on se, kuinka määritellään juuri Siilinin autosta maksettavan autoveron suuruus.

Yksittäistapaus

Siilin valitti, koska tulli oli määrännyt hänen käytettynä tuomalleen autolle veron, joka oli Siilinin mielestä liian korkea. Päätös oli syrjivä. Tulli asetti käytettynä autonsa Suomeen tuovan eri asemaan autoverotuksessa kuin sellaisen henkilön, joka ostaa käytetyn auton Suomesta.

Lääninoikeus katsoi, että valittaja oli oikeassa siinä, että tulli oli tehnyt virheellisen verotuspäätöksen. Autosta perittiin liikaa veroa. Valittaja oli sen sijaan väärässä vaatimuksessaan arvonlisäveron poistamisesta.

Lääninoikeus määräsi tullin tekemään verotuspäätöksen uudelleen. Nyt tullin (=valtiovarainministeriö) mielestä Lääninoikeus oli tehnyt virheellisen päätöksen. Siksi se valitti asiasta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Myös Siilin valitti, mutta valitus koski enää arvonlisäveroa. Sitä ei pitäisi periä lainkaan, esitti Siilin.

Kun tulli teki päätöksen Siilinin autolle määrättävästä verosta ja arvonlisäverosta, samanlaista autoa ei enää ollut uutena myynnissä. Autoverolain mukaan oli siksi etsittävä mahdollisimman samanlainen uusi auto, jonka perusteella verotus tehdään. Tällaisena autona tulli piti Mercedes C 220 D-henkilöautoa.

Kun asiaa käsiteltiin Korkeimmassa hallinto-oikeudessa, tulli esitti vaihtoehtona lääninoikeuden päätöksen kumoamiselle seuraava mahdollisuuden:

- Vertailuajoneuvona Siilinin vuoden 1986 malliseen Mercedes Benz - autoon voidaan pitää verotusajankohdan mukaisen Mercedes C 220 Diesel-ajoneuvon sijasta Ford Mondeo - autoa.

Siilinin valitusta käsitellessään KHO pyysi EY-tuomioistuimelta vastauksen eräisiin Suomen autoverolain ja EY-lainsäädännön risteyskohtia koskeviin kysymyksiin. Saatuaan vastauksen valittajat tutustuivat siihen, ja saivat vielä kerran mahdollisuuden esittää kirjallisesti näkemyksensä kiistaan EY-tuomioistuimen esittämät seikat huomioon ottaen.

Tullin edustaja totesi:

- EY-tuomioistuin esitti verotuskiistaan liittyvät kysymykset niin selkeästi, että tulli kykenee toimittamaan auton uudelleenverotuksen ja tekemään tuomiossa edellytetyn vertailulaskelman. EY-tuomioistuimen päätös mahdollistaa soveltaa Suomessa lineaarista ikähyvitysjärjestelmää. Sen rajat määräytyvät markkinoilta saatavan tiedon perusteella. Siksi on mahdollista arvioida, onko ikäportaikko riittävä ja markkinakehitystä vastaava.

Siilinin juristi totesi:

- Suomen autoverojärjestelmä on säännönmukaisesti syrjivä. Jotta voidaan varmistaa, ettei autosta kanneta liikaa veroa, on laskettava , paljonko samanlaisen Suomessa jo rekisteröidyn auton arvossa veroa on jäljellä. Se edellyttää sekä samanlaisen jo rekisteröidyn auton hinnassa olevan vero-osuuden selvittämistä että tällaisen auton hinnan selvittämistä.

- Ensimmäinen kysymys merkitsee autotyypin CIF-hintojen selvittämistä. Jos saman autotyypin hinnoissa on ollut saman vuoden eri ajankohtina eroja, on käytettävä niistä pienintä vero-osuutta. Jos tämä ei ole mahdollista olisi käytettävä pienintä tiedossa olevaa vero-osuutta kuvaavaa %-lukua. Näin minkään yksittäisen käytettynä tuodun auton saama verokohtelu ei ylitä maassa jo olevan auton hinnassa olevaa veron osuutta.

- Samanlaisuutta koskevassa määrittelyssä on noudatettava samoja sisällöllisiä ja menettelytapavaatimuksia kuin auton veroprosenttia määriteltäessä.

Siilinin asianajaja toisti myös uudelleen, ettei autoverolle voi määrätä arvonlisäveroksi kutsuttua veroa. Jos sellaista kannettaisiin, se ei voi olla korkeampi kuin samanlaisessa autossa oleva veron jäljellä oleva määrä.

Yksittäinen auto ja laskentamenetelmä

Siilinin yksittäistapaus osoittaa, kuinka toimittiin tilanteessa, jossa vastakkain oli tullin tapa soveltaa yleistä laskentamenetelmää ja näkemysero tullin arvonmäärittelystä yksittäisen auton osalta. Kiistan ratkaisi KHO. Ratkaisun myötä ainakin seuraavat seikat tulivat näkyviin:

1. Oikeuskäsittelyn kuluessa tulli (valtiovarainministeriö) esitti alkuperäisen vertailuautoksi valitsemansa auton samanlaiseksi vaihtoehdoksi Ford Mondeo- mallisarjan auton, ”koska vanhempien käytettyjen autojen vertailuautona voidaan pitää teknisiltä ja muilta ominaisuuksiltaan lähinnä vastaavaa uutta ajoneuvoa”. Mercedeksen C-sarjan diesel auto ja Mondeo diesel ovat siis samanlaisia autoja.

2. Tulli ei esittänyt lisää selvityksiä soveltamansa laskentajärjestelmän perusteista.

3. KHO päätyi siihen, että auton markkina-arvona pidettiin Siilinin esittämää 56 700 markan hintaa.

4. KHO määräsi tullin selvittämään, mikä on ollut Siilinin autoa vastaavan samanlaisen auton CIF-hinta silloin, kun auto uutena otettiin Suomessa käyttöön.

5. KHO päätti, että tulli saa määrätä autoverolle arvonlisäveron, mutta sen määrä ei saa olla suurempi kuin on jäljellä samanlaisessa Suomessa jo olleen auton hinnassa.

Valtiovarainministeriö, joka toimi koko ajan tullin taustavoimana, hävisi tämän yksittäisen oikeusjutun. KHO totesi Siilinin auton arvoksi saman hinnan, joka Autodata-järjestelmässä autoliike on antanut automyyjän toimintaohjeeksi. Sen edessä on teksti: ”ylin sisäänostohinta”.

KHO ei ole ilmaissut päätöksessään, että korkein sisäänostohinta olisi sama asia kuin auton markkina-arvo. Se olisikin ollut erikoinen toteamus, koska autoliikkeen ”korkein sisäänostohinta” ei ole juuri koskaan auton todellinen ostohinta eikä myyntihinta.

Koska KHO esittämä arvo ja Siilinin esittämä korkein ostohinta ovat määrältään yhtä suuret kuin Autodatajärjestelmän rivillä "korkein ostohinta", tavallinen autokauppias ja ostaja helposti päätyvät johtopäätökseen: KHO antoi yksittäistapauksen muodossa ohjeen siitä, miten verotuksessa yleensäkin on toimittava.

Auton ylin ostohinta ei kuvaa markkinahintaa

Autodata-järjestelmässä mitataan autojen markkinahintatasoa. Järjestelmässä kerätään autoliikkeistä useita tietoja. Hyvin keskeisessä asemassa on autoliikkeen hintapyyntö myynnissä olevista tarkoin yksilöidyistä autoista.

Autoalan Tietopalveluverkko mittaa koko ajan pyyntihintoja. Autodatajärjestelmää käyttävät saavat jatkuvasti tietoa autokaupan pyyntihinnoista ja niiden muutoksista. Pyyntihintataso näkyy oheisessa kuviossa rivillä Markkinahinta.

Siilinin taholta ei ilmeisesti kerrottu seikkaperäisesti, millainen Autodatajärjestelmä on yksityiskohdissaan. Luultavasti myöskään tulli (tai valtiovarainministeriö) eivät ole onnistuneet kuvaamaan KHO:lle seikkaperäisesti, miten Autodatajärjestelmä toimii, mitä ovat ne erilaiset tietosisällöt, joita palvelua käyttävien autoliikkeiden näyttöruuduilla näkyy ja mistä eri tiedot ovat peräisin.

Mahtoiko KHO tietää, että autoliike syöttää itse omaan työasemaansa muutamia tietoja myyjien työn ohjaamiseksi kuten

- auton myyntiajan pituus (seisontapäivät rivi),
- korkokulut auton seisonta-ajalta,
- arvio auton hintakehityksestä myyntiaikana,
- auton kunnostuskustannukset
- autoliikkeen tavoittelema kate.

Nämä tiedot antaa myyntipäällikkö tai liikkeen toimitusjohtaja. Tiedot ovat aina autoliikekohtaisia.

Autoalan Tietopalveluverkko ei voi antaa ohjaustietoja autoliikkeille yleisiksi alaa koskeviksi normeiksi tai määräyksiksi, muutoin autokauppaan rakennettaisiin kartellia. Autodatapalvelussa käyttäjälle välitettävä tieto on kuin pörssin osakekaupoista tuotettua kurssi-informaatiota, ei yhden yrityksen yksittäisiä osto- tai myyntimääräyksiä.

Autodatajärjestelmän käyttäjäliike asettaa siis itse näyttöruudulle sen hinnan, jonka edessä on teksti "korkein ostohinta". Tiedolla liikkeenjohto ohjaa automyyjiään: Autosta ei pitäisi hyvittää tätä enempää, kun auto ostetaan liikkeeseen. Jos niin tehdään, liikkeen katetavoitteet eivät toteudu - jos muut tekijät ovat ohjausarvojen mukaisia.

Autokauppa ostaa joskus autoja tuon korkeimman sisäänostohinnan alapuolella olevin hinnoin mutta paljon useammin sitä korkeammin hinnoin. Varsin harvoin kuluttajan saama hinta autosta on juuri tuo korkeimman ostohinnan mukainen hinta.

Autoja ei myöskään myydä hinnoin, jotka olisivat samoja kuin korkein sisäänostohinta. Sellaisia yksittäistapauksia saattaa olla, mutta hyvin harvoin. Useimmiten hinta on korkeampi. Muutoin autoliike tekisi koko ajan tappiota käytetyn auton kaupassa.

Autodata-palvelua käyttäväjn autoliikkeen ruudulla näkyvä ylin ostohintatieto ei siis kuvaa yleistä markkinoilla vallitsevaa hintatasoa. Tuon rivin tietosisältö vaihtelee autoliikekohtaisesti, koska se on vain yhden yksittäisen autoliikkeen sisäinen ohjaustieto. Tältä riviltä ei voi nähdä sitä, mikä on maassa tai jollakin alueella ostohintojen taso.

Siilinin juristi esitti KHO:lle auton arvoa määritellessään Autodata-järjestelmästä tulostetun printtikopion. Päätyikö KHO siihen, että siinä esitettyä korkeinta ostohintaa on Siilinin auton verotustapauksessa pidettävä auton arvona?

Jos KHO ei tiennyt, että sille esitetty tieto auton markkinahinnasta ei kuvaa auton todellista markkinahintaa, se määräsi hinnan kuvitellen tuon hinnan kuvaavan todellista kauppahintatasoa. Jos KHO taas tiesi, että todellinen kauppahinta on muu kuin Siilinin autolle esitetty "korkein ostohinta", KHO päätyi tähän hintaan jostakin muusta syystä.

Tätä auton markkinahinnan määrittelytavan yksityiskohtaa KHO:n päätöksessä ollaan nyt pohtimassa sekä autokaupassa että tullin ja valtiovarainministeriön asiantuntijapiireissä tarkoin.

Tuulilasin verkkopalvelussa todettiin jo syyskuussa EY-tuomioistuimen päätöksestä, että pyyntihinnan sijasta olisi auton markkinahinnaksi syytä määritellä autosta todellisuudessa maksettava hinta.

Käytetyn auton tuojan pulma

Käytetyn auton tuojan kannalta KHO:n päätös aiheutti sen, ettei tuoja edelleenkään voi olla aivan varma siitä, mikä hintakäsite on se EY:n tarkoittama käytetyn auton arvo, joka käytännössä on otettava autoverotuksessa lähtökohdaksi.

Voisi päätellä sekä KHO:n päätöksen että EY-tuomioistuimen päätöksen perusteella, että molemmat pitävät todellista kauppahintatasoa lähtökohtana. Jos tuo todellinen kuluttajan maksaman hinnan tason halutaan ottaa edusatamaan merkkiliikkeiden kuluttajille myymien autojen todellista kauppahintatasoa, tuollainen markkinahintatatso saadaan myös selville Autodatajärjestelmästä. Sieltä näkyy, mitä autoliikkeiden autoista on sekä pyydetty että mitä niistä on todellisuudessa maksettu. Tuo todellinen kauppahinta on saatavissa myös tullin käyttöön. Toistaiseksi tulli ei ole sitä käyttänyt. Ehkä niin käy jatkossa.

Korkeimman hallinto-oikeuden päätös

Korkein hallinto-oikeus totesi päätöksessään seuraavat seikat. Tiivistelmä ja lihavoinnit ovat Tuulilasin tekemiä.

Autoverolain 11 §:n mukaista käytetyn auton verotusarvon määritystapaa ei voida soveltaa sellaisenaan käytetyn auton verotuksessa seuraavista syistä:

1. Lineaarisesti aleneva laskukaava ei ota huomioon auton arvon todellista alenemista.

2. Yksittäisen auton vero ei saa olla korkeampi kuin samanlaisen uutena tuodun auton hinnassa oleva autoveron suhteellinen osuus.

3. Käytettynä tuodun auton autoveron määrä on laskettava samanlaiselle uudelle autolle määrätystä autoverosta, kun tuojana on ollut merkkimaahantuoja.

4. Arvonlisäveron jäljellä olevaa määrää laskettaessa sen tulee perustua sen saman ajankohdan arvonlisäveron tasoon joka uuden auton autoveron määräämisen ajankohtana vallitsi.

5. Auton arvoa määriteltäessä on perustana kuluttajan todellisuudessa maksama hinta eikä myyjän pyytämä hinta.

6. Auton todellinen arvon aleneminen voidaan osoittaa yleistä arvioperusteista laskentamenetelmää käyttäen.

7. Laskentamenetelmää sovellettaessa voidaan hyväksyä kohtuullinen likimääräisyys.

8. Laskentamenetelmää käytettäessä ja sitä sovellettaessa on viiteajoneuvon oltava ominaispiirteiltään mahdollisimman samanlainen käytettynä maahantuodun ajoneuvon kanssa. Samanlaisuutta arvioitaessa on otettava huomioon malli, tyyppi ja muut ajoneuvon ominaispiirteet kuten käyttövoima ja varustus.

9. Laskentamenetelmän soveltaminen edellyttää, ettei määrättävä autovero yksittäistapauksessakaan ole suurempi kuin maassa jo olevan käytetyn auton arvoon sisältyvä verosta jäljellä oleva määrä (katso kohta 2).

10. Arvioperusteisen laskentamenetelmän soveltamisessa on julkistettava menetelmässä käytetyt perusteet.

11. Verotuspäätöksen saa aina riitauttaa, jos tuojan mielestä hänen autonsa arvo eroaa siitä, mitä veron päättäjä on pitänyt auton arvona.

Jorma Viitanen