Mini Cooper S Clubman

Farmarimallisesta Ministä tehtiin normaaliin tapaan useampia luonnoksia, mutta jo yllättävän aikaisessa vaiheessa lopullisen hyväksynnän myöntävä johtokunta käski suunnittelutiimin keskittyä viisioviseen malliin.

Ovien lukumäärä ei sinänsä hämmennä, niiden jakauma kylläkin. Sivuille aukeavien takaluukun ovien ohella Clubmanissa on toisella kyljellä vain yksi ovi, toisella kaksi.

Britanniassa kaapparioven sijoitus Clubmanin oikealle puolelle on loukannut jopa kansallisylpeyttä, koska vasemmanpuoleisen liikenteen maissa ovi aukeaa liikenteen sekaan. Britit kuvittelevat yhä olevansa autoteollisuuden mahtimaa, ja Miniä pidetään kotimaisena tuotteena, vaikka BMW sen omistaakin.

Clubman otettiin projektin epäviralliseksi työnimeksi jo alkuvaiheessa. Kultaiselta 60-luvulta olisi voinut omia nimeksi myös (Morris) Mini Travellerin tai (Austin) Seven/Mini Countrymanin, joita valmistettiin vuoden 1969 loppuun. Molemmat korvasi tuolloin Mini Clubman Estate, jota valmistettiin vuoteen 1982 asti, tosin pari viimeistä vuotta Mini 1000 HL Estate -nimellä.

Lopullista nimeä päätettäessä Clubman nousi hieman yllättäen voittajaksi. Se kuitenkin sopii kaikille markkinoille ja voihan siinä kuulla hiukan yläluokkaista herrasmiesten klubimeininkiäkin, joka ei ole pahitteeksi valioluokan autolle.

Maltillista kasvua

Clubman perustuu kahdeksan senttiä pidennetylle Minin alustalle, ja nuo lisäsentit näkyvät kokonaisuudessaan takajalkatiloissa. Auton pituus on kasvanut peräti 24 cm, vaikka pyörät näyttävätkin olevan edelleen aivan kulmissa Mini-tradition mukaisesti.

Clubman on yhä selvästi alle nelimetrinen (3 937 mm), mutta tavaratilaa on kertynyt 260–930 litraa penkkien asennosta riippuen. Pitkä katto päättyy pieneen lippaan takaovien yläpuolelle ja ikkunalinja nousee voimakkaasti taaksepäin mentäessä.

Oikeanpuoleisen kyljen katkaisee Clubdooriksi kutsuttu sivuovi ja sen taakse siirretty B-pilari. Oviaukon alareunassa kulkevaa palkkia on vahvistettu tällä puolella, jotta saavutetaan samanlainen jäykkyys kuin vasemmalla eli meillä kuskin puolen kapeammassa oviaukossa.

Perässä korin jäykkyyttä on lisätty ikkunoita kiertävällä ylimääräisellä jäykisteellä. Clubmanin katto, takakulmat ja puskurin yläosa ovat joko mustan tai metallinhopean värisiä, mutta katon saa myös korin värisenä. Kun peräovet avataan, takavalot jäävät osaksi koria ja oviin syntyy vastaava aukko.

Peräovista avataan joko oikeanpuoleinen tai molemmat. Ovia pitää paikallaan kaasupumppu, joka estää ovien turhat liikkeet tai voimakkaan kiinni paiskaamisen. Ovien sisäpuolella on samantyyliset taskut kuin normaalisti etuovissa, ja myös lattian alle saa tavaraa piiloon.

Kuskin ovesta kuljettaessa maisema on tuttua Miniä, ja tilaa on edessä hyvin. Takapenkille on tietenkin helpompi kulkea oikealta puolelta. Lehdistötilaisuuden aikana sinne näytti menevän koemielessä miltei sumopainijan mitat omaava journalisti jostain Itä-Euroopan maasta, eikä mies edes juuttunut kiinni! Pienemmät ja notkeammat voivat kulkea taakse myös avaamatta kaappariovea: sen tehtävä on vain helpottaa kulkua.

Jo mainittu kahdeksan sentin jalkatilan kasvu on huima parannus missä tahansa autossa. Se nostaa Clubmanin takapenkin käyttökelpoisuuden aivan toiselle tasolle normaaliin Miniin verrattuna, vaikkei mistään tila-autosta suinkaan ole kysymys. Takapenkin saa joko kahdelle tai kolmelle muotoiltuna.

Aluksi tarjolla on kolme moottorivaihtoehtoa eli Cooper D, Cooper ja Cooper S, joista koeajoon oli varattu tehokkain ässä-versio.

Kaikissa moottoreissa käytetään viimeisimpiä BMW:n energiaa säästäviä keksintöjä, kuten järjestelmää, joka sammuttaa moottorin liikennevaloissa, kun vaihde on vapaalla ja kytkin ylhäällä. Brake Energy Regeneration puolestaan hoitaa latauksen rullauksen tai jarrutuksen aikana.

Varusteissa valinnanvaraa

Clubmanin kasvaneesta painosta ja lisäpituudesta huolimatta ajaminen oli Cooper S -versiolla edelleen hauskaa. Mikroautomainen ohjattavuus tuntui olevan ainakin muistikuvien perusteella miltei entisellään, ja auto taipui Madridin lähistön serpentiiniteillä lähes samaan malliin kuin toisen sukupolven Mini vuotta aiemmin Barcelonan ympäristössä.

Asiallinen pakoputkiston äänimaailma ja turbokoneen hyvä vääntö houkuttelivat nautiskeluun, kun liikennettäkin oli kiitettävän vähän. Vakiona oleva ajonvakautus puuttui liialliseen ilotteluun juuri sopivasti, varsinkin sadekuuron kasteltua tien.

Sporttisen ja normaalin alustavaihtoehdon eroja on kasvatettu tavalliseen Miniin nähden. Niinpä jäykempi alusta toimi hyvin yksin vauhdikkaasti ajellessa, mutta poikittaissaumat ja meikäläisiä routakuoppia vastaavat kolot välittyivät selvästi sisään. Tasauspyörästön lukolla varustetun auton ohjaus pyrki myös vetelemään kovissa kiihdytyksissä, jos ratti ei ollut suorassa. Normaaliversio tuntuikin leppoisammalta vaihtoehdolta arkiajoon.

Ostaja voi tuttuun Mini-tapaan vaikuttaa moniin tyyliseikkoihin lompakon sallimissa rajoissa. Niin mukavuus- kuin näyttävyysvarusteissa on runsaasti valinnanvaraa.

* = overboost-toiminnolla hetkellisesti

Yrjö LyytikäinenLehdessä 12/2007