Mini One

Allekirjoittaneen Mini-kokemukset rajoittuivat ennen tätä koeajoa Cooper S -ärjymalliin (testi TL 2/07). Tuon kireän koirankopin kanssa vietetty viikonloppu ei helposti unohdu. Hauskaa oli kuin mikroautossa, mutta maanantaina kroppa muistutti edellispäivinä saamistaan kolhuista.

Perus-Mini – jota kutsutaan edellismallin tapaan nimellä One – on täysin toista maata. Jo kapeat 175/65 R 15 -renkaat muuttavat auton olemusta selvästi, ja tavallaan retromaisempaan suuntaan: alkuperäisen Minin nakit ne vasta kapeat olivatkin! Muita One-mallin tunnusmerkkejä ovat mm. korinvärinen katto (muuta sävyä ei saa edes lisävarusteena), erilainen maski sekä mattamustat peilit.

Ajotunnelmat ovat niin ikään selvästi arkisemmat. Melutaso on matala, eikä pienen konepellin alta kuulu sporttista pörinää edes moottoritienopeudessa. Jousituskin on yllättävän mukava, vaikka tietenkin nypyttää selvemmin kuin isommissa autoissa. Istuimet ovat niin ikään laakeammin muotoillut – tosin tähän väliin pitää sanoa, että Oneenkin saa lisävarusteena jos jonkinmoista sporttihärpätintä.

Jäitä hattuun

Uuden Onen moottori on kaksi desiä edellismallia pienempi mutta tarjoaa tehoa 5 hv enemmän, ja huippuvääntökin on säilynyt samana – tosin se esiintyy 1 000 kierrosta aiempaa ylempänä. 1,6-litraiseen Mini-voimanlähteeseen pohjautuvassa koneessa käytetään muuttuvaa venttiilinohjausta. Kaikki on siis paperilla kelpoista, eikä mittaamamme suorituskykykään ole mitenkään huono – sellaista tavallista perheautolussuilua.

Ratin takana tuskastuu kuitenkin nopeasti. Veto on alakierroksilla kiusallisen ohutta, joten kaupunkiajossa ykkönen ja kakkonen ovat pääasiallisia menovaihteita. Kolmosella pärjää, jos ajetaan tasanopeutta, mutta kiihdytettäessä on pakko turvautua vaihdekeppiin. Kuusivaihteisen laatikon pitkät välitykset – kakkonen yltää liki 100 km/h nopeuteen ja suurimmalla vaihteella kierroksia on samassa vauhdissa vain 2 500 r/min – eivät ainakaan kannusta koppia lentoon.

Onneksi sentään minimäinen ajettavuus on tallella: One menee motarilla vakaasti, taittuu tiukkaan kaarteeseen innokkaasti ja heittää perää soratiellä kuskin mieliksi – kunhan ajonvakautuksen ensin napsauttaa pois päältä. Tavallaan tämäkin on sitä retroilua parhaimmillaan – eihän alkuperäinen Mini ollut suinkaan mikään tykki, vaan briljeerasi nimenomaan ajettavuudellaan.

Siis jäitä hattuun. Kiivaampaa Minittelyä kaipaavat satsaavat varmasti mielellään tehokkaampiin Cooper-malleihin, hurjimmat jopa dieseliin – tämän auton kohdalla kyse tuskin on rahasta vaan pikemminkin siitä, minkä vaihtoehdon kokee eniten omakseen.

Jussi SaarinenLehdessä 12/2007