Mitä enemmän ajat, sitä hirvittävämpi riski

Vuonna 2001 sattui 3 046 hirvikolaria – enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Vuotta aikaisemmin vastaava luku oli 2 537. Viime vuosina hirvikolareissa on kuollut keskimäärin kymmenen ihmistä vuodessa. Loukkaantuneiden määrä oli vuonna 2001 lähes 400.

Vuosien 1991-2000 välisenä aikana hirvikolareissa on kuollut 72 ihmistä. Joka neljäs kuolonkolari sattui moottoripyöräilijälle. Hirvi- ja peuraeläinonnettomuudet aiheuttavat yhteiskunnalle noin 190 miljoonan euron kokonaiskustannukset vuodessa.

Joka toiseen hirvikolariin on vaikuttanut jokin ylimääräinen häiriötekijä, kuten näköeste tai kuljettajan huomion suuntautuminen muualle. Pimeällä huomattava osa hirvikolareista sattuu juuri ennen vastaantulijaa tai vastaantulijan jälkeen.

Riski joutua hirvikolariin kasvaa ajokilometrien myötä. Hirvionnettomuuksiin joutuneet ovat yleensä paljon ajaneita, ja heillä on aikaisempia kokemuksia hirvistä liikenteessä.

Kyselyyn vastanneista yli puolet oli joskus joutunut tekemään hätäjarrutuksen tai ohjausliikkeen väistääkseen hirveä. Tällä tavalla hirvikolareita vältetään noin 30 kertaa enemmän kuin niitä sattuu.

Usein hirvionnettomuuden syntyyn myötävaikuttaa jokin erityinen häiriötekijä, kuten näköeste, vastaantulija, huono sää tai kuljettajan huomion suuntautuminen muualle kuin ajamiseen.

Valoisalla tapahtuneissa onnettomuuksissa hirvi on tavallisesti loikannut tai juossut tielle. Lähes joka neljännessä kolarissa hirvi oli jollain tavoin muuttanut kulkusuuntaansa ennen törmäystä. Muutama prosentti onnettomuuteen joutuneista kuljettajista arveli nähneensä muita hirviä jo ennen kolariin joutunutta eläintä.

Vakavimmat hirvikolarit sattuvat yleensä yöllä, jolloin ajetaan usein lujempaa. Henkilöautoilijoiden kuolonkolareista kahdessa kolmasosassa ajonopeus oli ollut vähintään 100 km/h. Henkilöautossa vakavimmat vammat syntyvät yleensä katon etureunan iskeytyessä etupenkillä istuvia vasten. Seurauksena on aivovammoja ja niskamurtumia.

Hirvionnettomuuksia sattuu eniten silloin, kun auringonlaskusta on kulunut tunti. Erityisesti kesäyöt ovat vaarallista aikaa. Vuosina 1989–97 ajettiin kuolemaan johtaneista hirvikolareista 40 prosenttia kesäöinä. Kaikista kuolemaan johtaneista hirvikolareista kaksi kolmasosaa on sattunut kolmen tunnin kuluessa auringonlaskusta.

Hirvikolareita koskeva tieto antaa yksittäiselle kuljettajalle periaatteessa tehokkaita keinoja onnettomuusriskin vähentämiseksi. Se edellyttää kuitenkin huomattavia ajotapojen muutoksia, kuten alempia ajonopeuksia ja valppautta erityisesti vaarallisimpina aikoina.

Telematiikka voisi auttaa

Hirviaita on vain välttävä keino hirvionnettomuuksien torjunnassa, koska millekään pikkuristeyksiä sisältävälle tieosuudelle ei voida rakentaa aukotonta aitaa. Hirvikolareiden tutkimusraportit osoittavat, että vaikka riista-aidat, tienvarsien raivaus ja hirvikannan rajoittaminen alentavat tilastollisesti onnettomuusriskiä, voi yksikin tielle päässyt hirvi aiheuttaa katastrofin.

Telematiikan, ajoneuvoihin ja väylästölle asennettavien sähköisten ja optisten lisälaitteiden, kehittäminen tähtää turvallisuuden ja sujuvuuden lisäämiseen. Tämän hetken vähäinen laitteisto Suomessa tyydyttää kuitenkin vain kyltymätöntä kommunikoinnin ja paikantamisen tarvetta.

Työ hirvionnettomuuksien estämiseksi telematiikan avulla on näinä teknologisen mullistuksen vuosina ollut yllättävän ponnetonta.

Monta vuotta sitten alkanut hirvitutkan ja siihen liittyvän valaistavan Hirvieläimiä-varoitusmerkin kokeilu on epäonnistunut. Hirviaidassa olevan aukon kohdalle Porvoonväylälle Sipoon Boxiin asennettiin muutama vuosi sitten järjestelmä, joka sytytti autoilijalle hirvestä kertovan varoitusmerkin niin usein aiheettomasti, että laitteen hyöty oli kyseenalainen. Voiko kukaan olla varma siitä, toimiiko tutka vai onko valaistu varoitusmerkki vain väärä hälytys.

Hirvieläimistä varoittavia järjestelmiä pitäisi kuitenkin kehittää, ja ajoneuvoon asennettavan hirvitutkan suunnittelua olisi tehostettava. Suomalaisen mittausteknologian huippuosaamisesta olisi irrotettava siru myös sellaisen laitteen kehittämiseen, joka kertoisi sataprosenttisen varmasti, onko jokin hirven kokoinen eläin kulkenut hirviaitalinjan läpi ja jäänyt tiealueelle.

Vaarallisen kookkaan luontokappaleen tulo tielinjalle saisi esimerkiksi autoradiossa, kännykässä tai jossain erikoislaitteessa aikaan varoitusäänen tai -valon. Esimerkiksi noin kilometrin mittaisen toimintasäteen ulkopuolella kuljettaja voisi olla melko varma siitä, ettei eläin enää ole hänen ajo-osuudellaan.

Päättäjät havahtumassa

Virkakautensa lopussa kovan kirin ottanut liikenne- ja viestintäministeri Kimmo Sasi vaati maaliskuussa (2003)hirvikannan huomattavaa pienentämistä. Sasin mukaan hirvionnettomuuksien määrä, – joka on kasvanut 90-luvun alun lukemista 2,5-kertaiseksi – alkaa suuressa osassa maata olla kestämättömän suuri.

Sasi vaati maa- ja metsätalousministeri Jari Koskiselle lähettämässään kirjelmässä pikaisia toimia hirvionnettomuuksien vähentämiseksi. Hirvenkaatolupien määrää pitäisi Sasin mukaan lisätä erityisesti vilkkaimmin liikennöityjen teiden läheisyydessä. Nykyinen kaatomäärä ei ole riittänyt pienentämään hirvikantaa.

Hirvionnettomuudet ei ole uusi, eikä tuntematon asia päättäjille. Vaikuttaa siltä, kuin eduskuntavaalien läheisyys olisi saanut päättäjiin ainakin hetkellisesti lisää vauhtia. Toimenpiteitä hidastaa hirviaitojen rakentamisen aiheuttamat kustannukset. Asiaan liittyy myös vastuukysymyksen pulmallisuus. Hirvieläimet eivät ole valtion omaisuutta. Valtiota ei voi vaatia vastuuseen hirvieläimien aiheuttamista onnettomuuksista. Halvin keino on ihmisen itsensä tunnistama vaara, ja sen seurauksena tuntuva nopeuden alentaminen.

Tapani Iivari ja TL-verkkotoimitus