”Naurettava pirunkone” – näin autoihin suhtauduttiin 1900-luvun alun Suomessa

Sähköautoihin suhtaudutaan uutena tekniikkana epäilevästi ja välillä humoristisestikin näin 2010-luvulla. Mutta millaista "läppää" automobiileista heitettiin reilu vuosisata sitten Suomessa? Tutkija Teija Förstin artikkeli teknologian historian aikakauslehdessä valaisee viime vuosisadan alun autohuumoria.

Sähköautoihin epäilevästi suhtautuvilta kuulee sekä enemmän että vähemmän hyviä perusteluja sille, miksi sähköautot nyt vaan ovat typerä keksintö tai eivät voi yleistyä. Osa kritiikistä on hauskaakin, esimerkiksi itseäni naurattaa termi ”vieteriauto”, joka viittaa lyhyeen toimintasäteeseen polttomoottoriautoon verrattuna.

Vaikka sähköautoissa on vielä paljon kehitettävää, sähköautokritiikistä osa liittyy normaaliin muutosvastarintaan: kaikelle uudelle irvaillaan. Pitäisi joskus kaivaa vanhoja 1990-luvun mielipidekirjoituksia kännykänkäytöstä. Muistan, kun eräskin mielipidekirjoittaja ehdotti, että juniin pitäisi saada erillinen ”pirinävaunu” kännykällä soittelijoille*.

Sähköautot ovat nyt uutena tekniikkana suurennuslasin alla, mutta miten kaikkiin autoihin suhtauduttiin reilu sata vuotta sitten, kun ne rantautuivat Suomeen? Tätä valaisee mukavasti kulttuurihistorioitsija, filosofian tohtori Teija Försti artikkelissaan Naurettava pirunkone – automobiilihuumori 1900-luvun alun lehdissä. Juttu on julkaistu Tekniikan Waiheita –lehdessä (nro 3/2016), joka on vertaisarvioitu tiedelehti historian alalta – eikä sitä valitettavasti ole saatavilla kuin painettuna.

Artikkelin päälähteinä on käytetty suomenkielisiä lehtiä vuosilta 1899-1909 ja se painottuu nimenomaan autoista iskettyyn huumoriin.

Varhaisessa autohuumorissa autojen – tai automobiilien, kuten niitä silloin kutsuttiin – liikkuminen kuvattiin säntäileväksi ja epävarmaksi. Eräässä 1899 Päivälehdessä julkaistussa kertomuksessa Automobiilin ansioita auto mm. kaatoi kumoon pyöräilijän, katkaisi ruumisvaunun peräosan pois ja yritti kiivetä ”sähköpatsaaseen”. Sivustakatsoja epäili, että autoa ajava mies yritti tappaa kyydissä olevan vaimonsa tällä hirviömäisellä tavalla, mutta tästä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan vaimo oli itse ”mankumalla mankunut” moottorivaunua ja mies suostunut sellaista kokeilemaan.

Mielenkiintoinen havainto on, että vaikka nykykulttuurissa (1900-luvusta puhumattakaan) autoilu mielletään pitkälti miehiseksi harrastukseksi, 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa automobiilit olivat vapaa-aikaan tarkoitettuja objekteja, jotka julkisuudessa liitettiin feminiinisyyteen, muotiin ja näyttäytymiseen kaupungin kaduilla ja puistoissa.

Toisaalta autoilun suosion kasvun keskeisenä syynä pidetään autourheilukilpailuja, joita tavallinen kansa pääsi seuraamaan ja joissa vauhti ja kuolemanvaara – jotka vuosisadan vaihteen sukupuolikäsityksen mukaan olivat miehisiä ominaisuuksia – olivat vahvasti läsnä.

Automobiilien luotettavuus ja liikkuminen olivat suosittu aihe autohuumorissa pitkään: renkaat rikkoutuivat helposti hevosliikenteeseen suunnitelluilla teillä ja varhaiset autot olivat hankalia ohjattavia.

Huumoria veisteltiin myös autoista heteroseksuaalisen kohtaamisen viitekehyksenä: auto oli parisuhteen solmimisen paikka ja tarjosi välineen ajaa sopivaan suojaisaan paikkaan pois valvovien katseiden alta.

Myös musta autohuumori oli suosittua. Esimerkiksi eräs kasku vuodelta 1902 kuului seuraavasti:

            - Sattuiko vakavalainen onnettomuus?

            - Eipä toki, kaksi vaan tuli kuoliaaksi ajetuksi, kone vikaantui ainoastaan hiukan.

Myös eläinten yli ajaminen oli suosittu huumorin aihe, eikä suotta: Euroopassa ja Yhdysvalloissa kaupunkilaisten autojen alle jääneet kotieläimet ja säikkyvät hevoset olivat oikea huolenaihe maaseudulla. Huumorin veistäminen toi helpotusta vakavaan ongelmaan.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Myös uskonto vaikutti huumoriin: kristillinen maailmanselitysjärjestelmä oli suomalaisella maaseudulla varsin yleinen ja sellaiset koneet, joiden rakennetta ja toimintaperiaatetta oli hankala hahmottaa, leimattiin Perkeleen aikaansaannoksiksi. Automobiilille ehdotettiin muun muassa suomenkielistä nimeä ”pirunkärryt”. Tällainen retoriikka jatkui vielä 1920-luvulla.

Autojen yleistyessä yleistyivät myös onnettomuudet ja haju- ja meluhaitat. Hajua aiheuttivat toki myös hevosten jätökset, mutta niihin oli totuttu.

Yllä siis vain pintaraapaisu 15-sivuisesta artikkelista, johon suosittelen tutustumaan jos saatte lehden käsiinne (ja eiköhän tämäkin tiedelehti saada jossain välissä digitalisoiduksi).

Itse koitin joskus etsiä, suhtauduttiinko bensiinin tulipaloriskeihin samalla tavalla miten nykyään monesti sähköauton akuston (todellisuudessa hyvin marginaaliseen) tulipalo- ja sähköiskuvaaraan, mutta Kansalliskirjaston digitoituihin sanomalehtiin tehdyillä hauilla löysin vain yhden uutisen jossa bensiini oli syttynyt palamaan pyykkiä pestessä (bensiiniä käytettiin aikanaan myös pyykinpesuun).

Olinko vain huono etsimään? Kysyin asiaa Naurettava pirunkone-artikkelin kirjoittajalta, tutkija Teija Förstiltä. Oletko törmännyt mainintoihin bensiinin vaaroista tutkiessasi autoilun varhaishistoriaa Suomessa? ”Varhaisessa automobiilijulkisuudessa en ole törmännyt mainintoihin bensiinin vaaroista, eniten näissä uusissa innovaatioissa pelkoa herätti vauhti ja laitteiden (toisin sanoen uuden tekniikan) hallitsemattomuus sekä aistein havaittavaa ympäristöä muuttaneet hajut ja äänet", Försti kertoo.

Tulipalovaaran sijasta bensiinissä kiukutti sen haju.

"Bensiinin hajusta kirjoitettiin paljonkin ja erityisesti negatiivisessa merkityksessä, esim. "katku" oli laajasti käytetty sana autojen pahasta hajusta. 1920-luvulla "benziinin" tuoksu puolestaan oli koneromantiikasta innoitusta saaneille kirjailijoille, kuten Tulenkantajat-ryhmälle, innoituksen aihe ja yksi nykyajan tuoksuista positiivisessa merkityksessä. Aihetta olisi syytä tutkia tarkemmin, koska bensiinin vaaroista kertovista jutuista saattaisi löytyä viittauksia myös automobiileihin vaikka varsinaisessa automobiilikirjoittelussa erityisesti bensiinin vaaroista ei niinkään kirjoitettu", jatkaa Försti.

Autoilun varhaishistoriaa tutkinut Försti kertoo myös, että sähköautoista ei juuri kirjoitettu Suomessa 1900-luvun taitteessa, niiden vähäisyydestä johtuen. Esimerkiksi kirjailija, kustantaja ja autokauppias Yrjö Weilin kirjoitti Auto-kirjassaan (5. painos, Otava 1924) sähköautoista sangen osuvasti:

Kun joskus maamme saadaan kokonaan sähköistetyksi ja keksitään edullisempia akkumulaattorirakenteita, avautuu sähkövaunulle vapaa lavenemismahdollisuus."

Näin noin sata vuotta myöhemmin voi sanoa, että ihan oikeilla jäljillä tämä Suomen autoalan uranuurtaja oli. Sitaatti löytyy myös Förstin väitöskirjasta Vauhtikausi – autoilun sukupuoli 1920-luvun Suomessa, joka on mielenkiintoinen luettava sekä tekniikan historiasta että tasa-arvosta kiinnostuneille. Koko väitöskirja voi olla raskas luettava, joten ensin kannattaa tutustua väitöstiedotteeseen.

 

 

* Pirinävaunu oli muuten sen verran harvinainen sana, että Google löysi väitöskirjan, johon tämä legendaarinen kirjoitus oli päätynyt: Saila Poutiainen: Finnish Cultural Discourses about the Mobile Phone Communication (2007), sivu 168. 

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.