Koeajo: McLaren MP4-12C

08.01.2014 | Marcus Peters
Koeajo: McLaren MP4-12C

Ei, ei ja vielä kerran ei. Tätä yhtä ainoaa päivää McLaren MP4-12C Spiderin ratissa sade ei vesitä. Tarvittaessa otamme vaikka säätutkan avuksi ja ajamme niin pitkälle, että varmasti paistaa.

Nyt on pakko pitää kiirettä. Virtuaalinen reittioppaamme ohjaa meidät auringon perässä Elsassiin, mutta jo iltapäivälle sinnekin on luvattu pilvistä.

Toistaiseksi on vain hämärää, kylmää ja tihkusateista. Kroppa on vielä jumissa lyhyiden yöunien jäljiltä, ja McLaren MP4-12C Spideriin vääntäytyminen vaatii joogaa muistuttavia liikkeitä. Tämä on hinnan lisäksi toinen este rattiin pääsylle.

Yritän tunkea oikean jalkani ahtaaseen jalkatilaan. Autoon on mentävä oven alta limboa muistuttavassa asennossa, koska ovi aukeaa ylöspäin eikä normaalisti sivulle. Sitten takapuoli kuppipenkkiin, ja vasen jalka seuraa mutkalla perässä. Tämä superauto ei piittaa kompromisseista, joten sisäänpääsyn helppoutta ei ole pahemmin ajateltu. Spider on tehty ajamista varten eikä sovi poseeraamiseen hie noissa maisemapaikoissa, ellei kuljettaja halua nolata itseään autosta pois kömpiessään.

Ahtaassa ohjaamossa keskitytään olennaiseen. Tuntuu kuin auton muotoilija Frank Stephens olisi ottanut mitat kuljettajasta ja suunnitellut kojelaudan hänen ympärilleen. Vasemmalla on leveä hiilikuituinen kynnyskotelo ja oikealla keskikonsoli, joka on kuin muuri penkkien välillä. Rakenne kummastuttaa: eikö lähinnä mieshenkilöistä koostuva McLarenin asiakaskunta haluaisi joskus laskea kätensä vieressä istuvan seuralaisensa polvelle?

McLarenissa istutaan siis kuin kapeassa kylpyammeessa melkein tienpinnan tasolla, jolloin istuja tuntee heti olevansa yhtä auton kanssa. Tämä on brittiautojen luonteenpiirre, kuten Lotusten voimakas liiman käry. Se pätee valitettavasti myös McLareniin.

Ajamme sadetta pakoon Elsassin suuntaan. Moottoritiellä huomaamme, että MP4-12C:ssä on ihan hyvä jousitusmukavuus säädettävän alustan ansiosta. Auton todellisesta luonteesta pääsemme tosin selville vasta pääväylien ulkopuolella, kun tiet muuttuvat mutkaisemmiksi.

Vaikka Spiderissa on avattava katto, se on ennen kaikkea superauto ja vasta toissijaisesti avoauto. Katto auki ajaminen ei ole auton varsinainen tarkoitus, se on vain lisävaihtoehto. Nyt aurinko alkaa paistaa yllättävän terävästi, joten otamme vaihtoehdon käyttöön.

Täysillä ahtopaineilla tuplaturbo shokeeraa

Katto painuu napin painalluksella alas keskimoottorin päälle. Jätämme takalasin pystyyn suojaksi, joka päästää sisälle vain pienen tuulenhenkäyksen. Jos siis haluaa ajaa katto auki vaarantamatta kampaustaan, se onnistuu hyvin.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Kiinnostavampaa on laskea sähkötoiminen takalasi katon ollessa kiinni, jolloin sisään kantautuva soundi muuttuu kumean vaimennetusta metallisen teräväksi. Aiemmin testattuun umpimalliin verrattuna avoversio kuulostaa paljon tunteikkaammalta. Kaasua nostettaessa auton molemmat turbot vapauttavat ahtoilmaa niin innokkaasti, että äänet kuulostavat kahden tappelunhaluisen käärmeen sihinältä.

Moottorin tehot tulevat esiin pehmeästi. Alle 3 500 kierroksella V8 kärsii isosta turboviiveestä, mikä hankaloittaa mutkista ulos kiihdyttämistä ja laskee ilohormonien määrää. Tuon kierrosmäärän yläpuolella moottori tuntuukin sitten shokeeraavalta. Potku on kiihdytettäessä sitä luokkaa, että kakkoskuljettajan saa vihreäksi huonovointisuudesta.

Kaksoiskytkinvaihteisto vaihtaa nopeasti ja pehmeästi

Radalla 3,8-litrainen kone tuntuu sen sijaan melkein vapaasti hengittävältä. Kun kierrokset eivät laske juuri koskaan 5 000 r/min alapuolelle, moottori vastaa välittömästi kaasuun. Lähestyttäessä 8 500 r/min -käyntinopeutta se tuntuu suorastaan räjähtävän. Vaihtamishetkillä odottaisi pientä potkua Ferrari 458 Italian tapaan, mutta McLarenin kaksoiskytkinvaihteisto vaihtaa sekä nopeasti että pehmeästi.

Radalla ei myöskään huomaa, että ohjaus ei palauta juuri ollenkaan. Jos ratin päästää käsistään vuoristotien mutkan lopussa, auto on vaarassa sujahtaa pöpelikköön. Pyörien oikaisu lihasvoimin on rasittavaa, koska Spider rakastaa kurveja. Kapeana sillä pääsee pujottelemaan ahtaimmistakin kohdista läpi.

Alusta on säädetty aliohjaavaksi, mitä ei huomaa normaaliliikenteessä. Silloin järki käskee nostamaan kaasua kauan ennen pidon rajan saavuttamista. Ajodynamiikkaa mittaavissa testeissä superauto on supersporttinen. Vielä nopeampien kierrosaikojen saavuttamiseksi auton pitäisi kääntyä Ferrari 458 Italian tavoin terävämmin mutkiin.

Parannettavaa riittää

Vaikka MP4-12C väläyttää välillä lähes käsittämätöntä potentiaaliaan, siinä on paljon parannettavaa. Parkkitutkan merkkiääni on niin hiljainen, että se ei kuulu radion äänen alta edes vaimeasti musiikkia kuunneltaessa. Kaksoiskytkinvaihteiston D- ja R-napit eivät usein reagoi ensimmäisellä painalluksella. Kierroslukumittarin neula ei liiku tasaisesti. Ilmastointi pitää kovaa meteliä. Multimediajärjestelmän käyttölogiikka on katastrofaalinen, ja sen näyttö heijastelee välillä niin voimakkaasti, että siitä ei saa selvää. Lisäksi yksivartinen tuulilasinpyyhin ei pysty pitämään näkökenttää kunnolla vapaana kovalla sateella.

Ja paluumatkalla sataa valitettavasti kaatamalla. Tämä tuntuu olevan kuin sään kosto siitä, että lähdimme sitä pakoon. Aurinkoisen aamupäivän jälkeen tämä ei tosin haittaa kovin pahasti.

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.