Kestotesti 30 000 km - Dodge Caliber 1.8 SXT

25.12.2007 |
Kestotesti 30 000 km - Dodge Caliber 1.8 SXT

Caliberin Kestotestiä leimasivat ärsyttävät pikkuharmit ja jatkuva identiteettikriisi: kenen auto ja kenelle tehty, kas siinäpä kysymys.

Dodgen uusi elämä Suomessa ja myös muualla Euroopassa alkoi kesällä 2006 – ja hyökkäyksen kärjessä ärjyi Caliber. Dodge piti kovaa ääntä itsestään, ja niin tietysti on syytäkin, kun vanha merkki halutaan elvyttää pikakelauksella.

Raju mainonta kiteytyi lauseeseen ”Grab life by the horns”. Monimielinen lause viittaa pässinsarviin, jotka komeilevat myös Dodgen logossa.

Kypsempään ikään ehtineille kansalaisille ja jenkkirautaharrastajille Dodge on tuttu merkki, mutta vain harvalla 18-vuotiaalla on minkäänlaista käsitystä Dodgesta. Ehkä parempi niin, sillä muinaisella Dartilla ja nykyisellä Caliberilla ei ole kerta kaikkiaan mitään yhteistä. Tilanne on tismalleen sama kuin korealaisilla Chevroleteilla: vanha nimi, mutta oudot tuotteet, ainakin konservatiivisen autoharrastajan näkökulmasta.

Sarvipääasenteen lisäksi Caliberia paukutettiin lanseerausvaiheessa hinnalla. Räväkän näköiseen ja 150-hevosvoimaiseen uutuusmalliin pääsi käsiksi reilulla 20 000 eurolla. Me halusimme hiukan lisää sitä kuuluisaa asennetta ja valitsimme Caliberiimme SXT-varustelun: loppusummaksi muodostui 23 990 euroa.

Kierroksilla menoa

Meripihkan värinen Caliber laskeutuu Kulosaareen syyskuun alussa. Testipäiväkirjaan alkaa tulvia mielipiteitä välittömästi.

Ensimmäisenä noteerataan valomuistin puute. Caliberissa ei ole muistia, kuten ei muissakaan Chrysler-konsernin tuotteissa. Tämä on raivostuttavaa, eikä sitä voi puolustella oikein millään. Vaikka Kalikalla ajaisi viikkotolkulla, valoja ei aina muista kiertää päälle. Alkeellista menoa, ei voi muuta sanoa.

Seuraavaksi noidutaan puhditon moottori. Veto on niin tahmeaa, että konetta on vaikea uskoa 150-hevosvoimaiseksi. Lisäksi moottori nykii aina kylmäkäynnistyksen jälkeen, vaikka ilman lämpö on vielä tukevasti plussan puolella.

Tehoja alkaa löytyä, kun Dodge saa sarviinsa tavallista innokkaamman testaajan. Avainsana on reipas kierrosten käyttö: 3 500 r/min on ihan minimi, jos haluaa vähänkin liikettä niveliin. Kunnon kulku alkaa vasta, kun neula huitelee välillä 4 000–4 500 r/min.

Syvällisempi perehtyminen aiheeseen paljastaa, että perusvika on vaihteiston välityksissä. Nelonen ja viitonen ovat ihan aavikkopykäliä: teoreettinen huippunopeus viitosella on lähes 250 km/h! Ajotuntuma olisi takuulla toisenlainen, jos ylävireisen koneen jatkona olisi tiheästi porrastettu, kuusipykäläinen laatikko. Pitää myös muistaa, että Cali ei ole mikään keiju, vaan se painaa yli 1 400 kiloa.

Viitosella voi toki ajaa tasaista kahdeksaakymppiä, mutta ohittaminen on aivan mahdotonta. Kun on kiire, kolmonen on ainoa vaihtoehto. Se riittääkin sitten yli sadanneljänkympin mittarinopeuksiin. Kaiken kukkuraksi Dodgen vaihdekeppi liikkuu niin tahmeasti, että siihen ei tartu kovin mielellään, vaikka muoto on kuin muhkeassa maissintähkässä.

Luonne selvillä

Kun mittarissa on 3 000 kilometriä, Caliberin moottori alkaa sammahdella itsekseen. Asiaa selvitetään, ja pian käy ilmi, että maahantuojalla on lääke tähän vaivaan: uinahtelu loppuu, kun moottorinohjausjärjestelmä päivitetään. Outoa sammahtelua esiintyy satunnaisesti myös useita kuukausia myöhemmin, mutta ei niin tiheään, että vaivautuisimme jälleen korjaamolle.

Seuraavaksi alkaa oikeanpuoleisen rekisterivalon oireilu: ei pala–palaa–ei pala. Lopulta polttimo vaihdetaan 15 000 kilometrin huollossa. Ensimmäisenä pakkasaamuna Dodge säväyttää jälleen – nyt narisevalla kojelaudalla. Laatu ei oikein vakuuta.

Parin kuukauden ja 6 000 kilometrin jälkeen Caliberin luonne alkaa olla selvillä. Ikävä sanoa, mutta hyviä puolia autosta saa oikein etsimällä etsiä.

 

Muutama plussa on toki helppo luetella. Ajoasento on luonteva ja säätövarat riittävät pitkällekin kuljettajalle. Kookkaista taustapeileistä on helppo tiirailla taaksepäin. Ilman kunnon peilejä Caliberia olisikin todella vaikea peruutella, sillä matala takaikkuna on oikeastaan pelkkä kurkistusaukko. Myös soitinta tai ainakin sen tehoa voi kehua estoitta: bassot jyskäävät tanakasti. Tätä puolta taidettiin tuoda esiin jossain Dodgen mainoksessakin: ”Caliber, auto musiikin kuunteluun”.

Auto on tietysti mainio konserttisali, mutta uskon, että meistä useimmat hankkivat nelipyöräisen kotieläimen lähinnä liikkumistarpeitaan tyydyttämään. Kaksi henkeä mahtuu Kalikkaan oikein hyvin, mutta takapenkki ei ole kovin tilava. Istuimen mataluus ja lautamainen muotoilu verottavat matkustusmukavuutta. Massiiviset kynnyskotelot vaikeuttavat kulkua sisään ja ulos myös edessä.

 

Tavaratila on suorastaan kelvoton. Sinne mahtuu vaivaiset neljä mittakoria – kultamitali huonosta tilankäytöstä! Piskuinen hattuhylly kannattaa heittää tallin nurkkaan heti kättelyssä, jotta tilan käyttökelpoisuus paranee edes hiukan. Hiukan filosofisesti voisi kysyä, että mihinhän ne tavaratilan sentit ja kuutiot ovat hävinneet. Ei Caliber sentään mikään pikkuauto ole!

Hinta näkyy

Keskitalven pimeydessä Dodgesta paljastuu aina vain uusia mielenkiintoisia yksityiskohtia. Bensiinitankin korkissa on erillinen avain ikään kuin muinaismuistona: niinpä korkin lukko voi olla umpijäässä, vaikka suojaläppä aukeaisikin näpsäkästi keskuslukituksella. Lukkoa sulatellaan kivikautisin menetelmin ainakin pariin otteeseen.

Erikoisapuvälineitä tarvitaan myös silloin, kun pitää selvittää moottoriöljyn määrä. Tikku löytyy aika helposti, mutta sen sovittaminen takaisin reikäänsä ilman taskulamppua on liki mahdotonta muulloin paitsi keskikesän auringossa.

Dodgen ajotuntuma on napakan pässimäinen: jousitus on pintakova, mutta kuorman lisäys helpottaa tilannetta. Ohjaus toimii periaatteessa mallikkaasti, ja tuntuma tienpintaankin on kohtalainen. Urissa pitää kuitenkin olla varuillaan, sillä ohjauksessa on salakavalia tempoilutaipumuksia. Reuhtomista esiintyy ainakin vauhdikkaissa maantieohituksissa.

Vetävien pyörien pito ei ole paras mahdollinen. Meno on livakkaa jo taajamavauhdissa, varsinkin silloin, kun kiihdytetään ja käännetään yhtä aikaa. Kuivalla kumi kiljahtaa, märällä suhahtaa ja lumella sutii oikein kunnolla. Ilmiöön on monta syytä, joista jäykkä alusta lienee yksi: jousitus ei anna sivuvoimille myöten, joten Caliber ei paljon kallistele. Niinpä sisäkaarteen puoleisen pyörän ote kirpoaa turhankin helposti. Luistonesto parantaisi vaivan, mutta sellaista ei Caliberissa ole.

Ajonvakautuksen puute on vielä vakavampi ongelma. ESP on valmistajalle tietysti paljon kalliimpi varuste kuin muhkea poppikone, mutta samalla myös paljon hyödyllisempi.

Kaikesta kuultaa valitettavasti läpi, että Dodge on tehty halvalla. Rujoimmillaan resepti näkyy kojelaudassa. Massiivinen möhkäle on valmistettu kivikovan kiiltävästä ja karsean harmaasta muovista. Ulkopinnan sävyyn sovitetut oranssit koristesuikaleet eivät juurikaan paranna kokonaisvaikutelmaa. Etuistuinten väliin sijoitettua keskikyynärnojaa olisi periaatteessa ihan kiva käyttää, mutta se on liian kova ja teräväreunainen.

Maaliskuussa Dodgella lähdetään Lapin lumille, ja suksetkin pitäisi tietysti saada kyytiin. Caliberin takaselkänojassa ei ole suksiluukkua, joten kysymme maahantuojalta suksitelineitä lainaksi. Ihmetys on suuri, kun meille ilmoitetaan, että Caliberiin on Dodgen omat telineet, mutta ne on vedetty myynnistä ongelmien takia. Myös Thule ja Mont Blanc myyvät ei-oota.

Boksi saa siis jäädä kotiin, ja edessä on suksirumba. Aluksi näyttää siltä, että laudat mahtuvat kyytiin vain silloin, kun takapenkin isompi puolikas on ala-asennossa. Ankarasti hoonaamalla sivakat saadaan kyytiin myös pienemmän puoliskon kautta – suksen päät tosin kutittavat kuljettajan oikeaa kyynärpäätä.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Kevättalven paljaalla asfaltilla Caliberin meluisuus alkaa ärsyttää. Nastarenkaiden ujellus tunkeutuu sisään ikävän terävästi. Vaihto suvikumeihin huhtikuussa helpottaa tuskaa.

Kohderyhmä haussa

Kenen auto? Kysymys on kielellä heti, kun hyppää pienen tauon jälkeen Caliberin rattiin. Maskuliininen muoto ja isot pyörät viittaavat citymaasturin suuntaan. Harhaan menee, sillä Dodgessa ei ole nelivetoa, jos joku sattuisi sitä tarvitsemaan. Korkea kori lupaa avaria tiloja. Tälläkin rastilla tulee nollatulos, sillä Cali on paljon ahtaampi kuin Golf-luokan farmarit.

Eniten pisteitä Caliber saa trendinamujen kisassa. Muodoissa on sen verran munaa, että ihailijoita riittää vielä vuosi ensiesittelyn jälkeenkin: keulan pässi huvittaa tarkkaa katsojaa. Sama pässi katselee kuljettajaa ohjauspyörän keskeltä – voi kun se vielä iskisi silmää joka käynnistyksellä!

Trendinamujen sarja on raaka, ja Caliber antaa monessa kohtaa muille tasoitusta. Eniten närästää moottorin ja vaihteiston yhteispeli: jatkuva miekkailu vaihdekepillä kyllästyttää. Räväkän näköinen sisustus saattaa aluksi ihastuttaa, mutta viimeistään pakkasaamun narinat karkoittavat hymyn kuskin huulilta.

Dodgen pahimmat puutteet löytyvät juuri laatupuolelta. Kojelaudan lisäksi Kestotestin aikana nariseviksi kirjattiin myös kytkinpoljin ja etujousitus. Toinen takaovi ja tuulilasinpyyhkimet klonksuivat ajoittain oudosti. Sinänsä mitättömiä juttuja, mutta pitkän päälle äärettömän ärsyttäviä.

 

Lopuksi katse kääntyy hintaan. Caliber maksaa nyt 24 490 euroa, eli hinta on noussut vuodessa erittäin maltillisesti. 25 000 euron luokassa on valtavasti tarjontaa. Dodgen kunniaksi on todettava, että Caliber ei ole massatuote, vaan huomattavan omaperäinen luomus.

Dodge on oikea valinta, jos pässiasenne ja uudenlainen jenkkimeininki miellyttää. Samoilla vesillä kalastelee myös Chevrolet ”made in South Korea”: värinää sopivaan hintaan. Ota tai jätä – mutta anna mu­san soida.

Loppukunto

 

Vuoden taival ei ole juuri kuluttanut Caliberia. Sisustus on siisti ja maalipinta kunnossa. Erilaiset narinat näyttävät kuitenkin kuuluvan mallin ominaispiirteisiin. Pahimmat niistä rasvattiin pois 30 000 kilometrin huollossa.

 

Moottori

Modernin koneen ominaisuudet eivät ole aivan nykytasolla, ja ylipitkillä välityksillä sen suurin puhti on tapettu lopullisesti. Ohjainlaite päivitettiin Kestotestin alkutaipaleella moottorin sammumisen vuoksi. Vuoto-ongelmia koneessa ei ole ollut. Todella rujon näköinen konehuone pestiin heinäkuussa myyntikuntoon, jolloin ohjauselektroniikan varoitusvalo syttyi muutaman käynnistyksen ajaksi.

Voimansiirto

Vaihdekeppi on hyvässä paikassa, mutta vaihteet menevät ja lähtevät takerrellen pois päältä. Kyseessä on huollon mukaan ennemminkin ominaisuus kuin puutteellinen säätötoimenpide, joten asian kanssa on vain opeteltava elämään. Kytkin ei ravista, eikä voimansiirrosta kuulu ylimääräisiä ääniä.

Alusta

Alusta on vuoden jälkeen kelpo kunnossa. Pintaruoste ei ole pesiytynyt Caliberiin, vaikka pohjamassaa ei ihan joka paikassa olekaan. Rungon yksi poikittaispalkki vaatisi pientä oikaisua, sillä se on jossain vaiheessa ajettu lievästi kiville.

Jarrut ja jousitus

Etujousituksen natina saatiin kuriin 30 000 kilometrin huollossa rasvaamalla kallistuksenvakaimen kumit. Jarrupalat ovat vielä melkein täydessä iskussa, eivätkä levyt ole juurikaan ruostuneet tai kuluneet. Huollon yhteydessä teetetty Autokeskuksen ns. jarruhuolto oli huolellinen. Vastaavanlaisen pitäisi kuulua jokaisen merkin huolto-ohjelmaan kerran vuodessa, jotta varsinkin takajarrut pysyisivät vetreinä.

Lasit ja maalipinta

Maalipinta on hyvässä kunnossa. Maali ei ole hakkautunut rikki edes takalokasuojien etureunasta, kuten monesti käy. Myöskään konepellin etureuna ei juuri ole kärsinyt. Maalausrobotti ei ole yltänyt kaikkialle, sillä ovien alareunoista paistaa pohjamaali läpi. Tuulilasi on vaihdettu kertaalleen kiveniskun takia. Uuden lasin keskelle tuli loppumetreillä uudestaan paha iskemä.

Kori

Kori ei ole kokenut vuoden aikana juurikaan kolhuja. Etupuskurin alahuuli on ajettu johonkin kiinni, jolloin sen kiinnike on repäissyt puskurin halki. Epäilemme maaliskuista jäniskolaria. Ovitiivisteet päästävät runsain määrin kuraa myös helmojen sisäpuolelle.

Renkaat

Kesärenkaissa on pintaa etupäässä noin kuusi ja takana vajaat seitsemän milliä. Muuten kumit ovat kuluneet tasaisesti, mutta takarenkaiden ulkolaidat ovat saaneet reilut 0,5 mm enemmän siipeensä kuin muu pinta. Talvirenkaiden etukiekot ovat kuluneet keskeltä huomattavasti reunoja enemmän, kun takakumien kuluminen on ollut tasaista. Nastoja ei ole irronnut kuin kolme yhdestä etukumista.

Sisustus

Istuimien verhoilumateriaali on laadukkaan oloinen. Se ei ole nukkaantunut lainkaan. Roskat ja likatahrat irtoavat vaivattomasti. Ohjaamon harmaa muovi on tummunut melko pahasti, mutta senkin puhdistaminen on helppoa.

Lauri Larmela, tekninen avustus Lasse LääperiLehdessä 11/2007

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.