Kestotesti 30 000 km - Volvo V50 1.8

19.03.2006 |
Kestotesti 30 000 km - Volvo V50 1.8

Volvo V50 on farkkumissi vailla vertaa – tyylikäs muoto ja napakka ajettavuus saavat veden kielelle. Ahtaat tilat ja testin aikana koetut elektroniikkamurheet verottavat haluttavuutta.

magoa vai ominaisuuksia? Kysymys tulee mieleen monta kertaa, kun viettää vuoden V50-Volvon ratissa.

Tuota imagoa Volvolla riittää vaikka muille jaettavaksi, ja erityisen kovassa huudossa ovat tehtaan farmarimallit. Jo 1980-luvulla Volvo pelasi farmaripeliä ihan omassa luokassaan: raaka 240 ja hiukan hienostuneempi 740 väikkyivät perheenisien toiveunissa – mieluiten turbolla terästettyinä. 800-sarjan myötä Volvo kääntyi etuvetouskoon, ja farkut muuttuivat entistä seksikkäämmiksi.

Kun menestysresepti löytyy, sitä pitää alkaa monistaa. Tällä suoraviivaisella logiikalla syntyi Volvo V40 90-luvun puolivälissä. Perinteisiä kartanoautoja selvästi halvempi ja pienempi malli avasi Volvolle aivan uudet apajat. V40:n muodot olivat kohdallaan ja paketti vetosi ostajiin. Valitettavasti tekninen toteutus ei ollut isompien Volvojen tasolla: jousitus oli kova, ohjaus veteli omiaan ja melua oli aivan liikaa.

Sanottakoon heti suoraan, että V50 on kokonaisuutena selvästi tasokkaampi auto kuin edeltäjänsä V40. Mutta mistä laatuvaikutelma syntyy?

Muotoilu vaikuttaa, vaikka moni ei sitä tiedostakaan. Viisikymppisen sukunäkö on vahva: se on kuin pesussa kutistunut V70. Sisätiloissa ero edeltäjään on huima – halpismuovit on korvattu hillityn laadukkailla materiaaleilla. Ensikilometrit uuden auton ratissa vahvistavat myönteistä alkuvaikutelmaa. Ulkona lentää helmikuun loska, mutta Volvon kabiinissa vallitsee seesteinen tunnelma. Jousitus ei tärskytä eikä ohjaus vetele.

Jotain on kuitenkin pielessä, koska huomaan pian rynkyttäväni epätoivoisesti kuljettajan istuinta taaksepäin. Kun on toppari vastassa, niin eihän se penkki tietenkään mihinkään liiku. Jalat jäävät ikävästi koukkuun, joten joudun raivaamaan niille tilaa selkänojaa kallistamalla. Se auttaa hiukan, mutta on perin onnetonta, että 190-senttinen kuljettaja ei mahdu vaivattomasti ruotsalaiseen autoon.

Raivokohtaus on lähellä myös pimeänä maaliskuun iltana, jolloin yritän ensi kertaa sovittaa lastenvaunuja Volvon tavaratilaan. Luukku näyttää heti ensivilkaisulla kapealta, mutta uskon kärryjen mahtuvan sisään. Kun pamautan luukun kiinni, se ponnahtaa takaisin näpeille. Hetken ihmettelyn jälkeen selviää, että tavaratilan suojaverhokompleksi on niin massiivinen, että vaunu on soviteltava paikoilleen todella huolellisesti.

Vaunuista kaivettu pikkuvesseli sujahtaa helposti omaan istuimeensa, mutta pojan viereen istuvalla äidillä ei ole helppoa: ääriasentoon säädetty kuljettajan istuin verottaa takamatkustajan jalkatilan olemattomiin. Farmarihan on oiva perheauto juuri siksi, että se imee tavaraa sen kummemmin sovittelematta, eikö niin?

Elektroniikkaviat alkakoot...

Kun porukka on ahdettu kyytiin, meno maistuu. 1,8-litrainen Ford-nelikko on tähän Volvoon juuri sopiva voimanlähde. Sen 125 hevosvoimaa antavat autolle vaivattoman suorituskyvyn. Moottori on luonteeltaan sopivan nöyrä, ja jos haluaa revitellä, niin sekin onnistuu. Konehuoneen äänet on eristetty matkustamosta hyvin, mutta moottoritievauhdissa käyntiääni kantautuu korviin aika selvänä.

Illuusio Volvon vankasta laadusta romahtaa heti testin alkumetreillä, kun auton elektroniikka alkaa temppuilla. Ensimmäisenä kenkkuilee radio. Se näyttää kytkeytyvän – näyttöön ilmestyy valittu asema – mutta ääntä ei vain kuulu. Vaiva katoaa, kun moottori sammutetaan ja käynnistetään uudelleen. Radio kenkkuilee samalla tavalla myöhemminkin.

Parisataa kilometriä myöhemmin auto ei lähde aamulla käyntiin. Mittariston monitoiminäyttö tarjoilee lakon syyksi ainakin käynnistyksenestojärjestelmän ja jarrujen toimintahäiriötä. Tilaan jo melkein hinausauton kotipihaani, mutta onneksi pohdin asiaa vielä hetken. Vika löytyy lopulta bensatankista, joka on tyhjä, vaikka ajotietokone kertoo ajomatkaa olevan jäljellä vielä 50 kilometriä. Viiden litran hätätankkaus herättää Volvon eloon.

Maaliskuun puolivälissä V50 saa eturekisterikilpeensä harmittoman parkkipaikkapusun. Kuun lopulla takapenkille valuu termospullosta litra kahvia. Verhoilu kuivuu parissa päivässä, mutta muistoksi kahvihetkestä jää niin vahva haju, että V50 viedään sisäpesuun. Pesu hävittää tahrat, mutta Presidentin lemu jää leijumaan autoon.

Elektroniikkasirkus jatkuu huhtikuussa. Moottori käynnistyy, mutta kaikki sylinterit eivät ole pelissä mukana. Samalla kojelaudan infotauluun ilmestyy käsky: välittömästi huoltoon. Vaivaan tepsii sama lääke kuin mykkään radioon – sammuta ja käynnistä uudelleen. Kun temppu toistuu, tilaan Volvolle korjaamoajan.

Volvo pääsee elektroniikkaspesialistin käsittelyyn Herttoniemen Biliassa. Erittäin asiantunteva mekaanikko tarkastaa testerin avulla auton sähköiset ohjausjärjestelmät, ja päivittää niistä peräti neljä. Uuden ohjelman saavat moottorinohjausyksikkö (ECM), keskusohjausyksikkö (CEM), jarrujärjestelmän ohjausyksikkö (BCM) ja audio-ohjausyksikkö (IAM). Työ tehdään takuuna.

1 200 kilometriä korjaamokäynnin jälkeen Volvon infotaulu alkaa jälleen syöttää meille tietoa. Sähköaivo ilmoittaa, että jarrujen lukkiutumisenesto tai ajonvakautusjärjestelmä vaatii huoltoa. Kokeilemme jarruja ja toteamme, että ABS ei toimi. Myös vakionopeudensäädin on pudonnut pois pelistä.

Auto viedään Herttoniemen Biliaan helatorstaina edeltävänä keskiviikkona. Pyhä painaa päälle, eikä vianetsinnässä päästä alkua pidemmälle. Työ jatkuu perjantaina. Vikaa ei löydy, mutta sovimme, että auto tuodaan takaisin korjaamolle maanantaina. Tähän ratkaisuun päädytään, koska Bilian mielestä vika uusiutuu joka tapauksessa.

Maanantaina Bilassa alkaa perusteellinen takuukorjaus, jossa vaihdetaan jarrujärjestelmän ohjausyksikkö, vasemman etupyörän ABS-anturi ja pyörännapa sekä moottorinohjausyksikön syöttörele. Lisäksi päivitetään ohjausyksiköiden tietokoneohjelmat ja tarkastetaan ajonvakautuksen johtosarjat. Korjausten pitävyys varmistetaan tunnin koeajolla.

Pidämme kojelaudan infotaulua tarkasti silmällä seuraavan viikon ajan. Outoja varoituksia ei kuitenkaan ilmene, joten auton elektroniikkapuoli tuntuu olevan kunnossa.

Kehitys kehittyy

Kesäkuun alussa kojetaulu herää jälleen eloon: isoveli pyytää tarkistamaan öljyn, kun käynnistän auton aamulla. Ajan auton tasamaalle ja vedän öljytikun ulos reiästään. Tikun kärjessä kiiluu tippa öljyä. Päätän ajaa lähimmälle huoltoasemalle, joka on kilometrin päässä. Matkalla varoitusvalo sammuu, mutta syttyy pian uudestaan. Tarkastan öljyt koneen hiukan lämmettyä: ainetta on yli alamerkin.

Huoltoasema on Teboil, ja pian käy ilmi, että Volvoon sopivaa long life -öljyä ei löydy. Soitan saman tien Bilian tekniseen palveluun, kuvaan tilanteen ja pyydän toimintaohjeita. Saan luvan ajaa autolla, koska tikussa on öljyä yli alamerkin. Huoltoneuvoja veikkaa, että infotaulun kehotuksen syynä on yliherkkä öljynpinnan anturi.

Pienen salapoliisityön jälkeen selviää, että sopivaa long life -öljyä saa esimerkiksi Shellin asemilta. Suunnistan lähimmälle Shellille ja kaadan moottoriin puoli litraa Helix F 5W-30 -öljyä. Toimenpiteellä ei ole mitään vaikutusta: infotaulu kehottaa tarkistamaan öljyn, vaikka ainetta on mittatikun mukaan reilusti. Kaadan koneeseen toisen puolikkaan: valo sammuu, mutta syttyy jälleen uudelleen.

Tuskastun tilanteeseen lopullisesti, ja ajan Olarin Biliaan. Kun selvittelen asiaa työnjohdon kanssa, käy ilmi, että koko ruljanssi öljynetsintöineen oli pelkkää ajanhaaskausta. Ystävällinen huoltoneuvoja kertoo, että testiautoomme ja muihin vastaaviin Volvoihin on ohjelmoitu toiminto, joka pyytää automaattisesti tarkistamaan öljyt, kun matkamittariin tulee 10 000 kilometriä! Moottorin öljymäärä ei vaikuta asiaan mitenkään.

Ihmettelen asiaa laveasti, ja huoltoneuvoja ymmärtää kimmastukseni. Hän kertoo saman tien, että harva viitsii nykyään vapaaehtoisesti tarkistaa autonsa öljyt, joten asiasta on huolehdittava vähän poikkeuksellisella tavalla. Kehitys kehittyy, ei voi muuta sanoa!

Kesän aikana Volvo nielee kilometrejä halukkaasti, ja mikä parasta, ilman ylimääräisiä korjaamokäyntejä. Tilojen ahtaus ei haittaa, jos kyydissä on vain kaksi henkeä. Pikkutavaroille saisi tosin olla enemmän lokeroita.

Volvon ajettavuus kerää kehuja kaikilta testikuljettajilta. Ajo-ominaisuudet ovatkin ehkä Viisikymppisen parasta antia. Tämä ei ole mikään yllätys, sillä auto on omaa sukua Ford Focus, joka tunnetaan mainosta ajettavuudestaan.

Elokuussa Volvo käy 20 000 kilometrin huollossa. Huomautamme moottorin lievästä nykimisestä, mutta asia haudataan, koska vikakoodia ei löydy. Syyskuussa Viisikymppisellä tehdään vauhdikas Saksan reissu, joka sujuu hienosti. Myös testin lopputaival sujuu ongelmitta. Kilometrit tulevat täyteen lokakuussa.

Viisikymppisen loppusaldo on kaiken kaikkiaan ristiriitainen. Alkumatkan elektroniikkamurheet unohtuivat kesän ja syksyn aikana, ja luottamus Volvon laatuun palasi. Takapenkille en edelleenkään kehtaisi anoppia pyytää.

Loppukunto

Elektroniikkamurheet leimasivat Volvon testitaipaleen ensimmäistä kolmannesta. Kun sähkövioista päästiin, V50 on toiminut erinomaisesti. Testimatka ei ole jättänyt Volvoon mitään tavanomaisesta poikkeavia merkkejä.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Moottori

Moottori toimi testin loppupuolella moitteettomasti. Öljyä tosin lisättiin, mutta kyse oli lähinnä omituisen tiedotusjärjestelmän toiminnasta. Tehot ovat tallella eikä vuotoja tai outoja ääniä ole. Moottori on myös osoittautunut sangen taloudelliseksi.

Voimansiirto

Tällä osastolla ei ole huomauttamista. Vuotoja tai rikkoutuneita tiivisteitä ei ole.

Alusta

Alustassa ei näy merkkejä isoista pohjakosketuksista, joskin etupään ja helmojen suojamuoveissa on pienet raapaisujäljet. Muuten alapuoli on täysin ehjä eikä missään ole havaittavia ruostumisen alkuja tai suojauksen puhkikulumisia. Pakoputkisto on kunnossa.

Jarrut ja jousitus

Sekä jarrut että jousitus ovat kummallakin akselilla hyvässä, jopa erinomaisessa kunnossa. Levyt ovat kuluneet erittäin tasaisesti, jarrupaloissa on vielä runsaasti kulutettavaa jäljellä. Vaimennusteho on edelleenkin hyvä ja suojukset ehjiä.

Lasit ja maalipinta

Hopeanhohtoinen maalipinta kiiltää kauniisti. Keulassa on poikkeuksellisen vähän kiveniskemiä. Eturekisterikilvessä on pieni mutta näkyvä painauma.

Kori

Joitakin matkan merkkejä näkyy: esimerkiksi takaluukun lukon kynnyksessä olevan vastakappaleen suojus on rikki. Valojen perussuuntaus on painunut tai säädetty liian alas. Valokuviokin on vähän suttuinen. Muuten korimekanismit, ikkunat, lukot, luukut jne. ovat kunnossa.

Renkaat

Kesärenkaat alkavat olla uransa puolivälissä. Laskennallinen kestoikä 1,6 mm:n urasyvyyteen asti on 49 000 km. Talvirenkailla ehdittiin ajaa niin vähän, että ne ovat käytännössä uudenveroiset.

Sisustus

Sisustus on suhteellisen siisti. Takapenkille kaatui kahvia ja tehokasta venepesuainetta. Edellinen pestiin pois, jälkimmäistä ei. Tavaratilassa on muutama pieni naarmu, jotka ovat syntyneet harvinaisen kömpelön takapeitteen irrotuksista ja kiinnityksistä. Peiterullan toinen salpa on rikki. Kuljettajan nukkamatto on kulunut selvästi. Kiiltävässä keskikonsolissa on muutama naarmu.

Käyttäjät kertovat...

Helsinkiläinen Riitta-Anneli Seitz-Korpela hankki miehensä kanssa alkuvuodesta 2,4-litraisella koneella varustetun Volvo V50:n. Aikaisemmin perheessä on ajettu Audeilla ja Volkswageneilla, mutta uusi V50 sai vaihtamaan merkkiä.

– Ajateltiin vain testata. Mies on ollut monesti Volvon kannalla, mutta minä olen aina pitänyt sitä traktorina. Ei tämä kyllä sellainen ole, mutta ehkä ne vanhemmat mallit olivat, Seitz-Korpela sanoo.

Helsingin kaduilla V50 on osoittautunut kaikin puolin näppäräksi ja mukavaksi tuttavuudeksi. Toisaalta auton 2,4-litraisessa koneessa on riittävästi tehoa myös maantieajoon.

– Auto on oikein hyvä, ei ole ollut mitään valittamista. Täytyy sanoa, että olen ollut kaikin puolin erittäin tyytyväinen.

Erityisesti Seitz-Korpela on pitänyt Volvon nahkasisustuksesta, mitä hänellä ei aikaisemmissa autoissa ole ollut. Yhdessä ilmastointilaitteen kanssa se on osoittautunut hyväksi ja helppohoitoiseksi ratkaisuksi.

Talven ensipakkasilla Seitz-Korpela kertoo kaivanneensa Volvoon hieman tehokkaampaa lämmityslaitetta. Jos ei muuten, niin suuri tuulilasi on vaatinut usein ylimääräiseltä tuntuvaa skrabaamista. Muista huonoista puolista Seitz-Korpelalle tulee mieleen vain auton suhteellisen suolainen hinta.

– Kyllähän se on hinnakas, kun kyseessä ei ole mikään iso auto.

Seitz-Korpela nauraa, ettei osaa sanoa paljonko autolla on ajettu, mutta kilometrit ovat sujuneet ongelmitta.

...Käyttäjät kertovat

Eläkkeelle siirryttyään helsinkiläinen Christel J. joutui luopumaan työsuhdeautonaan olleesta Volvo V70:sta. Tämän jälkeen pienemmän Volvon hankinta tuntui luontevalta ratkaisulta. Auton tilat ovat riittäneet hyvin kahdelle, ja jos joskus tulee jotain suurempaa kuljetettavaa, voi kärryn laittaa aina perään. Christelin mukaan kuljettajan penkillä V50 ei tunnu läheskään niin pieneltä kuin ulkomitat antavat olettaa.

– V50 on erittäin jämäkkä ajettava, ja varsinkin kaupungissa se on jopa parempi kuin V70. Auto on ketterä ja siinä on hyvä tuntuma, Christel kehuu.

Harkinnan jälkeen Christel päätyi 1,8-litraiseen moottoriin. Suurempi kone oli aluksi mielessä, mutta pienemmällä on pärjätty mukavasti ja tehoa on riittävästi maantieajoonkin.

– Mielestäni se kiihtyy jopa paremmin kuin V70 2,4-litraisella koneella, Christel kertoo.

Uudella Volvolla on ajettu vasta alle 10 000 km, mutta ensikilometrit ovat sujuneet ongelmitta.

– Olen varma, että tein oikean valinnan. Kaikin puolin tyytyväisiä ollaan oltu, Christel kertoo.

Lauri LarmelaLehdessä 1/2006

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.