Kestotesti 30 000 km - Volvo V70 2.4 (125 kW)

17.04.2003 |
Kestotesti 30 000 km - Volvo V70 2.4 (125 kW)

Volvo V70 selvitti Kestotestin kiitettävin arvosanoin. Volvolla ajaminen on kallista, mutta rahoilleen saa myös täyden vastineen.

Volvon uusi aika alkoi 1990-luvun alussa, kun 850-sarja esiteltiin. Moottorit kääntyivät isoissakin malleissa keulalla poikittain ja takaveto vaihtui etuvetoon. Muodot olivat aluksi tutun kantikkaat, mutta 40-sarjan myötä kulmaviivoittimien aikakausi loppui. Samalla mallimerkinnät pistettiin uusiksi – 850:stä tuli S70 ja 850 Sportswagonista V70.

S80 aloitti seuraavan vaiheen: uusi pohjalevy ja aivan uudenlaiset, pyöreät muodot. Myöhemmin esitellyt V70 ja S60 on rakennettu samalle pohjalevylle.

Iso, mutta takaa ahdas

Volvo on muokannut tuotepalettiaan ja samalla myös imagoaan aina vain nykyaikaisemmaksi. Muutos on tehty taiten – pappamaisuus ja traktorivertaukset ovat historiaa. Nyt tehdään meneviä tai jopa sporttisia mutta samalla turvallisia autoja sekä purjehditaan maailman ympäri (Volvo Ocean Race).

V70 on tämänhetkisistä Volvoista Volvoin: iso ja ennen kaikkea farmari – jyhkeän modernissa paketissa totta kai. Emme yleensä ota Kestotestiin näin kalliita autoja – testiauton hinta lisävarusteineen 270 100 mk. Volvo V70 on kuitenkin yksi Suomen suosituimmista isoista autoista. Moni haaveilee tällaisesta Volvosta uutena ja vielä useampi käytettynä. Onko rahalla katetta, siinä testin teema.

Volvon leimaavin piirre on sen koko. V70 on 4,7 metriä pitkä, 1,8 leveä ja painaa yli 1,5 tonnia. Aiemmin Volvot tunnettiin siitä, että ne olivat kokoonsa nähden ketteriä. Tämä ei pidä enää paikkaansa. V70:n puskurista mitattu kääntöympyrä on peräti 13-metrinen. Kankeuden huomaa viimeistään ahtaalla parkkipaikalla: auto ei tunnu taittuvan mihinkään rakoon kertaheitolla, vaan aina on peruuteltava ensin pari kertaa. Keula on niin pitkä, että sen ulottuvuuksien arviointi on vaikeaa. Kun ei oikein tiedä, missä puskurin kulma huitelee, tekee mieli ottaa varman päälle ja peruuttaa vielä kerran.

 

Korin leveys tuntuu sisätiloissa. Edessä istutaan herraskaisen väljästi. Joidenkin testikuljettajien mielestä Volvon ohjaamossa on kaikesta huolimatta vähän ahdistava tunnelma, lähinnä massiivisen kojelaudan takia. Moitteita tuli myös kiinteistä pääntuista, jotka pakottavat pään hiukan etukenoon. Tällainen muotoilu estää toisaalta pään terävän heilahduksen onnettomuustilanteessa.

Pääntuki on oikeastaan ainoa asia, jota kuljettajan istuimessa ei voi säätää! Penkistä löytyy ristiseläntuen säätö, korkeussäätö ja etureunan korkeuden säätö. Ohjauspylväs liikkuu lisäksi korkeus- ja syvyyssuunnassa.

Takana on suhteellisesti selvästi ahtaampaa kuin edessä. Pääntilaa on farmarikorin ansiosta reilusti, myös sivusuunnassa on kohtalaisen väljää. Polvitilaa on sen sijaan niukasti varsinkin silloin, kun etuistuin on takimmaisessa asennossa. Takaistuimelle ei ole myöskään kovin helppo käydä – oli etuistuin sitten missä asennossa tahansa. Etupenkin selkänojan, keskipilarin ja takaistuimen ulkosyrjän muodostama Bermudan kolmio on niin ahdas, että jalkateriä joutuu sovittelemaan aika tarkasti. Kun tossut saa sisään, niille on hyvät tilat etuistuimen alla.

Kunnon tavaratila

 

Tavaratila ja sen muunneltavuus on yksi Volvon ehdottomista valttikorteista. Juuri kuljetuskapasiteetti lienee yksi Volvon suuren suosion syistä. Volvossa on perinteinen, reilun laatikkomainen farmariperä eikä mikään liukkaan pyöreä trendipeppu. Niinpä ruumaan mahtuu lähes mitä vain – esimerkiksi lautakehikon sisään pakattu tiskikone.

Tavaratilan kasvattaminen käy todella näppärästi. Takaistuin taittuu eteen kahdessa osassa. Niskatukia ei tarvitse irrottaa ennen selkänojan laskemista. Ne kääntyvät itsekseen automaattisesti pois tieltä. Tavaratila on laajennettunakin tasapohjainen ja kauttaaltaan verhoiltu. Oikeanpuoleisen etuistuimen selkänojan voi taittaa istuinosaa vasten. Näin kyytiin mahtuvat vaikkapa tikkaat tai joulukuusi.

Tavaratilan lattian alla on joukko lokeroita, joihin on hyvä varastoida erilaista pikkuroinaa. Näkösuojalle on takuulla käyttöä, sillä tavaratilan peittävä suojaverho ei jostain käsittämättömästä syystä kuulu vakiovarustukseen.

Sisätilojen yleisilme on hiukan hämyinen. Herraklubin tunnelma syntyy tummasta verhoilusta, massiivisesta kojelaudasta ja isoista istuimista.

Mittaristo on selkeä. Sen vasemmassa laidassa on pieni inforuutu, joka kertoo ihan selvällä suomen kielellä avoimista ovista ja luukuista. Samaan tauluun ilmaantuu tarvittaessa myös kehotus pesunestesäiliön täyttämisestä. Hallintalaitteet löytyvät luontevilta paikoilta ja ne toimivat loogisesti.

Testiautoomme oli ladattu lisävarusteita 35 200 markalla. 11 000 markan Comfort 3 – varustepaketti on täyttä asiaa. Siihen kuuluvat mm. ilmastointiautomatiikka, ajotietokone ja vakionopeudensäädin. Koodinimi Anholt 15” tarkoittaa mm. kevytmetallivanteita, osittain nahalla verhoiltuja istuimia ja puulistoilla koristeltua kojelautaa. Näiden tarpeellisuudesta voi olla monta mieltä. Hinta: 8 500 mk. Varustelistalta oli ruksattu myös metalliväri (6 900 mk), luistonesto (3 900 mk) ja 4 900 markan HU-601-audiolaitteisto.

Kauko-ohjaus temppuilee

Vakiomallisen lämmityslaitteen toiminta on meille täysi arvoitus, mutta automaatti-ilmastointia voi kehua estoitta. Laite oli lähes aina automaattiasennossa, vain haluttu lämpötila vaihteli kuljettajan mukaan.

Kylmällä ilmalla automatiikka toimii erityisen nerokkaasti. Se pitää puhalluksen lähes minimissä, kunnes moottorin jäähdytysneste lämpiää. Kun neste on sopivan lämmintä, alkaa jalkatilapainotteinen turbopuhallus, joka lämmittää matkustamon nopeasti. Alkeellisemmat järjestelmät puhaltavat alusta lähtien täysillä, jolloin autosta tulee liikkuva tuulikaappi. Jos tuulilasi alkaa huurtua, siirtyminen automaattiasennosta maksimaaliseen huurteenpoistoon käy yhdellä napin painalluksella.

Normaalin takalasin lämmityksen lisäksi Volvossa on lämmitysvastukset myös tavaratilan sivuikkunoissa. Näin lasit pysyvät kirkkaina kosteallakin talvikelillä.

Keskuslukituksen kauko-ohjauksen temppuilu on sinänsä mitätön juttu. Ihmeellisintä on se, että vähäpätöisen vian löytämiseen tarvittiin peräti kolme korjaamokäyntiä. Ensin vierailtiin Bilian pikahuollossa, jossa asentaja nosti kätensä pystyyn, koska keskuslukituksessa ei ollut vikakoodijärjestelmän mukaan mitään vikaa! No vikahaan tietysti oli, mutta sen jäljittämistä varten oli varattava erillinen korjaamoaika. Korjaamolla käytiin, mutta sekin oli hukkareissu. Tunnin analysoinnin tuloksena vika paikallistettiin kaukosäätimen paristoon, joka vaihdettiin uuteen.

Analyysi paljastui vääräksi muutamassa tunnissa: kaukosäädin mykistyi jälleen. Niinpä varasimme taas uuden korjaamoajan. Turhauttavan tuntuinen ravaaminen eri korjaamoilla loppui käyntiin Olarin Biliassa, jossa asiansa osaava työnjohtaja tajusi heti, että kaukosäätimessä oli mekaaninen vika. Koska uusia säätimiä ei ollut varastossa, asentaja korjasi vian – helppoa kun sen osaa! Tilapäiseksi tarkoitetusta ratkaisusta tuli pysyvä, sillä säädin toimi sittemmin moitteetta.

Muhkeaa menoa

Volvon alusta on selvästi pehmeämpi kuin edellisen sukupolven 70-sarjan autoissa: sporttisuus on vaihtunut letkeyteen. Alustan virityksessä on painotettu ennen kaikkea mukavuutta. Jousitus on pitkäliikkeinen mutta hyvin vaimennettu. Se nielee isot ja pienet kuopat sekä muut epätasaisuudet huomattavan tehokkaasti. Ja mikä parasta, äänettömästi: pyörä-äänet jäävät sisätilojen ulkopuolelle. Mukavuutta parantaa osaltaan myös maltillinen rengasprofiili (195/65 R 15).

Volvon ajettavuudessa on samaa vaikeasti määriteltävää muhkeutta kuin koko auton olemuksessakin. V70 on suuntavakaa kulkija, joten pitkien matkojen taittaminen on vaivatonta. Pitävällä pinnalla Volvon kaarreominaisuudet ovat neutraalit. Liika vauhti saa keulan aliohjaamaan.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Aliohjaavat piirteet voimistuvat liukkaalla, jolloin Volvossa alkaa olla hehtaaripyssyn makua. Luistot ovat kuitenkin täysin harmittomia ja korjaantuvat itsestään heti, kun nostaa jalan kaasulta. Volvon ohjaus on nopea, muttei kovin tunnokas.

Testiauton lisävarusteisiin kuulunut luistonestojärjestelmä osoittautui tarpeelliseksi, sillä V70:n etupyörät pyrkivät jostain syystä jatkuvasti sutimaan. Kumi kiljahtelee kuivallakin asfaltilla silloin tällöin, märällä kelillä ja varsinkin lumella luistoeston toiminnasta kertova oranssi kolmio välähtää vähän väliä palamaan kojelaudassa.

 

Volvon 2,4-litraista moottoria tehdään useana eri versiona – turbolla ja ilman. Testiauton pata oli se tehokkaampi vapaasti hengittävä, 125-kilowattinen. Pariton sylinteriluku antaa moottorille hiukan tavallisesta poikkeavan, kiehtovan käyntiäänen. Viitonen käy erittäin värinättömästi. Luonteeltaan moottori on ylävireinen, kuten suurimman vääntömomentin kierrosluvusta voi päätellä (4 800 r/min). Lisää alakierrosvääntöä kaivattaisiin nimenomaan taajama-ajoon.

Moottorin lievä nykiminen aiheutti päänvaivaa kesäkaudella. Emme oikein päässeet selville, mikä aiheutti ilmiön: ainakin ilmastointilaitteen kompressoria epäiltiin vahvasti. Valitimme nykimisestä 20 000 kilometrin huollon yhteydessä. Emme nähtävästi olleet vaivamme kanssa yksin, sillä lääkkeeksi tarjottiin oikopäätä moottorinohjauselektroniikan tietokoneohjelman uusimista. Hoito tepsi: nykiminen väheni olemattomiin. Kompressorin kytkeytymisen tuntee toki edelleen.

Mittaustulokset kertovat, että tarvittaessa Volvo liikkuu iloisesti. Kiihdytys satasen vauhtiin kestää 9,1 sekuntia ja vedätys viitosella välillä 60–120 km/h 21,1 sekuntia.

Saako rahalle vastinetta?

 

30 000 kilometrin keskikulutus asettui 8,9 litraan. Valmistajan ilmoittama yhdistetty EU-kulutus on miltei sama: 9,1 l/100 km. Kulutus pysyy yhdeksän litran pinnassa sekalaisessa, maantiepainotteisessa ajossa. Puhtaassa taajamapyörityksessä bensaa palaa helposti kymmenen litraa. Maantiellä saa pihistää tosissaan, jos haluaa päästä alle 8,5 litran. Lukemat ovat kohtuullisia yli 1,5 tonnia painavalle, suorituskykyiselle autolle.

Volvon käyttökulut ovat melkoiset. Jo pelkkään bensiiniin meni reilut 18 000 markkaa ja vakuutuksiin melkein 5 000 mk. Suurin menoerä on arvonalennus, 65 100 mk. Toisaalta huoltoväli on kohtuullisen pitkä (20 000 km) eikä huoltaminen ole kovin kallista.

Rahaa menee reilusti, mutta saako sille vastinetta? Sitähän tässä piti selvitellä. No kyllä saa, ihan takuulla! Volvo V70 on kerta kaikkiaan hieno auto: tilava, mukava, suorituskykyinen ja kaiken päälle vielä komea. Testin perusteella voisi myös sanoa, että Volvon laatu vastaa siitä maksettavaa hintaa. Jos maksaa, niin kyllä myös maistuu.

Loppukunto

 

Testikilometrit eivät juuri jättäneet jälkiä Volvoon. Oikeanpuoleiset takarenkaat ovat kuluneet hiukan oudolla tavalla ja etupuskurissa on pieniä nirhamia, mutta muuten auto ei juuri uutta häpeä.

Volvo on vankkaa tekoa. Vuoden ajo ei näy eikä tunnu autossa juuri millään lailla. Maalipinta on pääosin hyvässä kunnossa. Etupuskurin alla on pieniä nirhamia. Ne ovat muistoja lumipöperöisiltä parkkipaikoilta ja kesäisiltä mökkiteiltä.

Ovet ja luukut toimivat moitteetta. Myös istuimien säätö- ja kippausmekanismit ovat kunnossa. Istuinverhous ei ole kulunut käytännössä lainkaan. Oikean takarenkaan ulkosyrjä kuluu enemmän kuin olisi kohtuullista.

Renkaat

Renkaat ovat kuluneet varsin maltillisesti. Kesärenkaissa on jäljellä kulutettavaa pintaa laskennalliset 65 % ja talvirenkaissa 80 %. Takarenkaat ovat kuluneet eturenkaisiin verrattuna suhteellisesti enemmän. Oikealta takaa on häipynyt omituisen paljon pintaa sekä kesä- että talvirenkaista. Lienee niin, että joustoliikkeet muuttavat pyöräkulmia aika paljon.

Alusta

Volvon moottoritila on alta täysin avoin. Niinpä moottorin öljypohja näyttää varsin haavoittuvalta. Öljypohjan etu- ja takapuolella on kuitenkin vankat runkopalkit, joiden alapinta on muutaman sentin öljypohjan alapuolella. Moottorin kiinnityskorvakkeessa on selvä iskujälki. Volvon muoviset helmasuojukset ovat oivalliset. Ne suojaavat maalipintaa etupyöristä lähtevältä kivisuihkulta.

Moottori ja voimansiirto

Dynamometrimittauksen mukaan moottorin teho jää muutaman kilowatin ilmoitettua pienemmäksi. Moottorissa ei ole öljyvuotoja. Vaihteisto toimii kevyesti ja rutinoitta, samoin kytkin. Vaihteistossa ja vetopyörästössä ei ole öljyvuotoja.

Kori ja sisustus

Kori on yhtä äänetön kuin testin alussakin: mikään ei helise eikä rämise. Tummanharmaa sisustus on pysynyt erittäin siistinä. Nahkaverhous hiostaa kesällä ja värisyttää talvella, mutta se on kiistatta helppo pitää puhtaana. Matkamittarin lisäksi ajettu matka näkyy lähinnä kuljettajan jalkatilan matosta ja vaihdekepin nupista: matto on hiukan nuhraantunut ja kepin pää kiillottunut.

Jarrut ja jousitus

Iskunvaimentimet toimivat tehokkaasti eivätkä vuoda. Etujarrulevyt ovat kuluneet selvästi. Jarrupaloissa riittää pintaa, ne ovat ohentuneet vain vähän.

Lasit ja maali

Tuulilasi on hyvässä kunnossa, samoin pyyhkimet, mikä on sinänsä yllättävää. Sulat kuluvat yleensä vuodessa vaihtokuntoon. Ajovaloumpiot ovat kuivat. Taivaansininen maalipinta on hyvässä kunnossa, vain etupuskurin alapinnalla on pieniä nirhamia. Ne ovat luultavasti jälkiä lumessa möyrimisestä. Paksut listat ovat säästäneet ovet parkkipaikkakolhuilta.

Lauri LarmelaLehdessä 1/2002

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.