Koeajo: Mini Cooper

16.04.2014 | Jani Kajander
Koeajo: Mini Cooper

Mini on muuttunut monin tavoin, mutta omintakeisuudestaan se ei ole luopunut.

Aikuistuminen ei aina ole helppoa. Kun BMW-konserni esitteli ensimmäisen uuden Minin vuonna 2001, auto sai niin innostuneen vastaanoton, että ominaisuuksiin olisi käytännössä tarvinnut kiinnittää huomiota vasta toisen sukupolven esittelyn aikaan viisi vuotta myöhemmin.

Mallin uudistamisessa on edetty muuten vuosien varrella melko varovasti, mutta kolmentoista vuoden aikana kolmiovisen viistoperän rinnalle on lisätty mitä erilaisimpia Mini-painoksia avomalleista maastohenkisiin versioihin saakka.

Minin kolmannesta sukupolvesta tekee merkittävän erityisesti se, että ensimmäistä kertaa auto jakaa suuren osan perusrakenteistaan emomerkki BMW:n mallien kanssa. Myöhemmin tänä vuonna saapuvaa tila-auto BMW 2 Active Toureria (TL 3/14) seuraavat monenlaiset etu- ja nelivetoiset malliversiot sekä BMW:n että Minin keulalogoilla varustettuina – niin avo- kuin umpikattoisinakin. Näistä kiinnostavimpia on 2 Active Tourerin ja sen Mini-sisarmalli Clubmanin (TL 4/14, pituus noin 4,2 metriä, ensi-ilta vuonna 2015) pienempi painos, alle neljän metrin mittainen viisiovinen Mini, joka nähdään parrasvaloissa jo tulevana syksynä.

Uusi moottoritekniikka

Uuden Minin merkittävyyttä korostaa myös sen yhteydessä esiteltävä BMW-konsernin uusi moottoritekniikka. Koeajamamme Cooper-malli on varustettu uuden ahdettujen moottorien perheen kolmisylinterisellä bensapainoksella, jossa on iskutilavuutta 1,5 litraa ja tehoa 136 hv. Samankokoisessa ja yhtä monella sylinterillä varustetussa dieselissä tehoa on 95 hv (mallimerkintä One D) tai 115 hv (Cooper D) ja kaksilitraisessa, neljän sylinterin bensakoneessa (Cooper S) 190 hv. Toistaiseksi valikoiman täydentää 1,2-litrainen kolmisylinterinen One-bensaversio (102 hv).

Kaksilitraisella, arviolta 240 hevosvoiman turbokoneella varustettu John Cooper Works -versio nähtäneen ensi vuonna, ja muitakin lisäyksiä on luvassa – esimerkiksi hybridi sopisi Minimallistoon kuin nenä päähän. Kuusiportaisen käsivaihteiston lisäksi kaikki Minit ovat tarjolla yhtä monen pykälän automaattiaskilla varustettuina.

Satakilowattisen Cooperinkin teho tulee esiin pirteästi, eikä S- tai JCW-painoksia jää enää kaipaamaan yhtä lailla kuin edellisten korimallien aikaan. Erityisesti huomiota kiinnittää moottorin matala, jopa keinotekoisen kumealta kuulostava ääni. Pitkät välitykset ja kaasupolkimen huono tunto syövät kuitenkin urheilullisuutta. Joka tapauksessa lienee hyvin todennäköistä, että tästä moottoriversiosta tulee Mini-malliston suosituin voimanlähde.

Ketterä Mini on parhaimmillaan kaupungissa

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Uusikin Mini on parhaimmillaan kaupungissa, missä auton ketteryys ja hyvä ohjautuvuus pääsevät oikeuksiinsa. Auton pituus on kasvanut kymmenisen senttiä ja leveyskin 4,5 cm, mutta ajotuntumaan tämä ei ole suuresti vaikuttanut. Myös tilat, erityisesti takapenkille kulkeminen, ovat sikäli tutulla tasolla, että kolmiovinen Mini soveltuu edelleenkin käytännössä vain kahdelle aikuiselle. Takana on kuitenkin tuttuun tapaan kaksi istuinpaikkaa. Tavaratilan kasvun ja käytettävyyden parannusten myötä ruuma riittänee useimpiin pariskuntien kuljetustarpeisiin. Matkustamon puolelle olisi voinut toivoa enemmänkin säilytyslokeroita.

Ennallaan on myös näkymä kuljettajan paikalta: ikkunat ovat matalat, ja pysty tuulilasi jää varsin kauas. Yläviiston suuntaa lukuun ottamatta näkyvyys ulos on silti kunnossa, ja ikkunoiden operointivivut on siirretty kojelaudasta tavanomaisempaan – ja toimivampaan – paikkaan ovien kyynärnojien tuntumaan. Kikkailua on tarjolla lähinnä käynnistyksen yhteyteen: punainen starttivipu on sijoitettu yllättävästi keskikonsolin juureen.

Taajaman ulkopuolella Minin suurimmasta heikkoudesta ei jää epävarmuutta. Sisämelu on todella voimakasta jopa nastattomilla talvirenkailla. Herkkä ohjautuvuuskin näyttää huonot puolensa, sillä auto hakee maantiellä suuntaansa vaatien jatkuvaa kaitsemista. Tähän rengastuksella voi olla merkittävä vaikutus, joten asiaan on syytä palata kesärengaskauden alettua. Mutkatiellä Mini on nautinnollinen ajettava matalan istuma-asentonsa ja kehittyneen jousitusmukavuutensa ansiosta. Lisähinnalla autoon voi vielä tilata säädettävän iskunvaimennuksen.

Monipuoliset viihde- ja navigointilaitteet

Minin kaltaisia autoja myydään persoonallisuus edellä, ja vuosien varrella yksilöintimahdollisuudet ovat vain monipuolistuneet. Konepeltiin, sivupeilien koteloihin, vanteisiin sekä kattoon saa mitä erilaisimpia koristeraitoja ja/tai kontrastivärejä. Sisätilamateriaaleissa räätälöitävää vasta riittääkin.

Suuresta, keskellä sijainneesta nopeusmittarista on sukupolvenvaihdoksen yhteydessä luovuttu, mutta sen paikalla on nyt viihde- ja navigointilaitteiden samankokoinen pyöreä ruutu, jota ohjataan keskikonsolin säätimillä. Käytännössä kyse on samasta iDrive-järjestelmästä kuin emomerkki BMW:llä. Pizzalautasen kokoista näyttöä kiertävät lisähintaiset, väriään vaihtavat led-valot, joita olisi vaikea kuvitella minkään muun automerkin malliin.

Keskussäätimen lisäksi BMW:ltä on lainattu peruutuskameran, pysäköintiavustimen ja tietoja tuulilasille kuljettajan näkökenttään heijastavan HUD-näytön kaltaisia lisävarusteita. Viihdepuolen valikoimasta löytyy esimerkiksi lukuisia internet-pohjaisia palveluita.

Nyky-Mini on menestynyt vuosien varrella sen verran hyvin, että BMW:n kilpailijatkin ovat heränneet tarjoamaan tavanomaisesta poikkeavia pikkuautomalleja. Kolmiovisen mallin selkein suora kilpaiija on Audi A1, jolle suunnitellaan kasvojenkohotusta tiettävästi ensi vuodeksi. Fiat 500:n maahantuonnin ollessa toistaiseksi jäissä voi kilpailua etsiä myös esimerkiksi Citroën DS3:n suunnalta.

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.