Maailman pisin koeajo: Vuorilta pois tulvaveden mukana

21.09.2014 | Vesa Eskola

Jätämme jäähyväiset Darjeelingille hieman haikein mielin. Tähän enemmänkin nepalilaiseen kuin intialaiseen kaupunkiin olisi voinut vielä jäädä.

Datsunin on nieltävä kuitenkin kilometrejä. Yritämme löytää ensin aamulla kaupungin laitamilla olevalle Happy Valley -teeplantaasille, mutta useista neuvoista huolimatta emme löydä millään oikeaa tietä – tai jos löydämme, se on sellainen offroad-kinttupolku, ettei sitä uskalla ajaa muulla kuin jeepillä.

Näin saamme suunnattua keulan jo hieman yhdeksän jälkeen takaisin kohti tasamaata. Matkaa tasaiselle ei ole siis kuin noin 70 kilometriä, mutta tiedämme varata siihen useamman tunnin.

Tällä kertaa valitsemme 30 kilometrin päässä olevasta Kurseongin kylästä oikeanpuoleisen tiehaaran. Se näyttää Samsungille avatun Googlen karttapalvelun mukaan vähemmän kiharaiselta kuin se haara, mitä pitkin saavuimme tänne. Emme ole päässeet Samsungilla verkkoon pitkään aikaan uusia määränpäitä asettamaan, mutta onneksi paikallistamispalvelu pelittää.

Alku uudella tiellä ei lupaa kuitenkaan hyvää. Tiessä on aivan järjettömän kokoisia kuoppia, Datsunin helmat raapivat vähän väliä tien pintaa. Onneksi alla on kunnollisen profiilin renkaat, eikä mitään näyteikkunavanteita.

Lisääntyvä sade tekee myös matkantekoon oman haasteesa. Näkyvyys tippuu taas. On todella sääli poistua näiltä kulmilta näkemättä vilaustakaan horisonttiin aukeavasta Himalajan vuoristosta. Lähistöllä on lukuisia yli 6 000 metrin huippuja ja muutama yli kasitonninenkin. Mount Everestkään ei ole kaukana.

Vähitellen tie kunto kuitenkin paranee – mikä on tietysti intiassa suhteellinen käsite. Se tarkoittaa, että päällyste on aina välillä ihan hyvässä kunnossa, eivätkä isoimmat tiessä olevat reiät muistuta enää kraatereita.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Tie osoittautuu lopulta oikeaksi valinnaksi. Ainakin saamme edetä omaan tahtiin, koska muuta liikennettä ei ole nimeksikään. Päätiellä meillä oli koko ajan joko jeeppi tai kuorma-auto pyrkimässä takalasista sisään.

Tasamaalle päästyämme valitsemme suorimman tien kohti Patnaa, vain huomataksemme olevamme yhtäkkiä sotilasalueen keskellä. Tosiaan, taisihan siinä tienhaarassa olla kyltti että rajoitetun pääsyn alue…

Ajamme sotilasleirin läpi vihellellen muina miehiä. Onneksi alueella on muutakin siviililiikennettä. Automme Chennai-kilvet (tai me autossa) keräämme muutamia katseita, mutta kukaan ei vaivaudu pysäyttämään meitä. Se tästä olisi vielä puuttunut, että olisimme joutuneet intialaiseen sotilasputkaan ulkomaalaisina vakoojina.

Päätielle päästyämme matka etenee aika vaivattomasti, varsinkin kun 31-tiemme haarautuu kohti Patnaa. Asfaltti on itse asiassa jopa niin hyvässä kunnossa, että uskallamme nostaa vauhdin paikoitellen lähemmäs satasta. Tiessä on jopa kaistaviivat.

Vauhti on kelvannut tällä tiellä selvästi muillekin, sillä näemme reilun 150 kilometrin matkalla tien varressa kymmenkunta raatoa. Nopeus on vauhdin surma…

Illan päätteksi havaitsemme olevamme Khagariassa. Meillä ei ole aavistustakaan kylän/kaupungin koosta, mutta pakkohan täältä joku majapaikka on löytyä. Suuntaamme päätieltä kohti sitä suuntaa, minkä arvelemme olevan keskustan. Suunnistaminen syrjäkylillä on siitä helppoa, että noin 100 000 asukkaan "kylässäkin" on yleensä vain yksi pääkatu.

Hotelli löytyy rautatieaseman kupeesta. Kyseessä on autenttinen intialainen kokemus ja samalla reissumme tähän asti edullisin majoitus. Kahden hengen huone ilmastoinnilla kustantaa vajaat 12 euroa. Se on luonnollisesti hotellin paras huone. Ilman ilmastointia huone olisi maksanut viisi euroa, ja makuusalissa olisi päässyt nukkumaan reilulla eurolla.

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.