Mielensäpahoittajan soratieralli: Kankkunen Suomesta, Tojjota Japaniasta, osa 5/5

29.07.2015 | Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan soratieralli: Kankkunen Suomesta, Tojjota Japaniasta, osa 5/5

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun suurtapahtumaan päädyin. On ennenkin oltu omituisissa paikoissa: kaupungissa, teurastamon kylmiössä ja alttarilla, mutta ei koskaan näin kummallisessa.

Niin kuin pieni kaupunki olisi syntynyt keskelle metsää. Matkailuautojen edessä istuskeli lippalakkipäistä porukkaa kuuntelemassa kisaradiota. Telttojen naruissa kuivui vaatteita, lava-auton perässä käristettiin makkaraa, pikkuisemman auton takapenkillä heräteltiin pitkän matkan jälkeen nukkuvaa natiaista.

      Jatkoin muun porukan mukana kohti metsänrajaa. Jonossa törmäsin harmaahapsiseen ukkoon, joka teki lyijykynänpätkällä merkintöjä ruutuvihkoon. Arvostin, että miehellä oli vihko, koska nykyisin kaikki tieto on hipaisuvehkeissä. Miehen mielestä moni asia tosiaan oli ennen paremmin.

     - Kun me ajettiin, niin ei ranskalaiset juhlineet.

     Eivätkö suomalaiset enää osanneet kääntää rattia sorateillä. Kai kotitien hurjastelee vaikka silmät kiinni.

      - Ranskassakin on hiekkateitä. Ja vuoristoja, peltoja, merenrantaa ja pikitietä. Saharassa sitä hiekkatietä vasta piisaakin.

      Hänkö oli itse ollut kuljettaja?

      - Luin nuotteja.

      Hänkö oli säveltäjä?

      - Kartanlukija.

      Niin kova on vauhti, että kuljettajan vieressä pitää olla ukko, joka kertoo mihinkä suuntaan seuraavasta mutkasta kannattaa lähteä ja millä vaihteella?

     - Meidän pohjat oli satakakskymmentäviis kilometriä tunnissa. Höyninpohjan erikoiskokeen keskinopeus. Ennen tuli kaikenlaisia yllätyksiä kuskien ja autojen puolesta. Oli olemassa virheen mahdollisuus.

    Kyllä tiesin sen. Nykyporukat on monessa asiassa tarkempia, on koneet apuna. Tulee tarkempaa jälkeä, mutta tylsempää. Kartanlukija totesi, että jokainen sukupolvi tekee tavallaan ja myöhemmin kaipailee vanhoja.

    - Enää ei ajeta öisin. Onhan se järkevämpää. Mutta kaipaan silti öisiä erikoiskokeita. Ei tule enää tulta perseestä.

     Miksi takamuksesta tulisi tulta? Onko syöty tulista sinappia käristemakkaran kanssa?

     - Pakoputkista.

      Kysyin mitä järkeä semmoisessa on.

     - Nyt sinä sekoitat kaksi asiaa. Järjen ja rallin. Eihän kukaan järkevä ihminen aja kahtasataa kinttupolkua pitkin. Mutta rallimiehen tai naisen on pakko. On vaan.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

     Ymmärsin mitä mies tarkoitti. Ihan samasta syystä minä olen tehnyt hiihtolenkkejä toukokuussa. Mieheltä oli jäänyt näiden vuosikymmenten aikana kaksi kisaa väliin. Ensimmäinen oman ohitusleikkauksen vuoksi vuonna kahdeksankymmentä ja seitsemän. Toisen kerran, kun jäi leskeksi. Syksyn ja talven ajan miestä ei kiinnostanut mikään, mutta kesän tullessa oli taas pakko päästä paikalle katsomaan vanhoja kavereita ja uusia kuljettajia. Ymmärsin mistä puhui, yksinäisyydestä ja elämän tarkoituksesta.

       Kysyin kenellä oli eniten voittoja.

     - Tommilla. Viisi peräkkäistä voittoa.

      Mäkis-Tommi oli mies, joka ei pystynyt pitämään päätään paikallaan, kun sampanjaa ruiskuteltiin. Kenenkä hyöty on suihkia kallista alkkohoolia taivaalle ja toistensa päälle? Mahtaako pullo olla edes kierrätysjärjestelmän piirissä? Ei mahdu palautusautomaattiin semmoinen.

      - Vähän pitää olla suuren maailman meininkiä, kartanlukija sanoi. - Minut ralli on vienyt täältä Pariisiin ja sieltä Dakariin.

      Minun mielestäni suuri maailma koostuu lukemattomista pikkumaailmoista. Eikä pikkumaailmassa ole varaa hukata piimää saati sampanjaa.

     Keskustelumme katkesi kun sora lensi ja hiekka pöllysi. Yleisö koetti saada kuvia sellaisesta, mitä minun silmäni eivät ehtineet nähdä. Ääni katosi yhtä nopeasti kuin tuli. Kysyin kartanlukijalta kuka ajoi ja minkä merkkistä.

     - Norjalainen... odotappa. Vai oliko saksalainen...

      Kun hän muisti nimen, niin ei se minusta norjalaiselta kuulostanut. Sillä tavalla aika muuttuu, ettei ihmisen nimestä tai automerkistä enää voi päätellä kansallisuutta. Jos oli kuski nimeltään Kankkunen ja auto merkkiä Toyota, niin selvää on että Suomesta mies ja Japaniasta auto. Nyt Servolettia tehdään Koreassa, Skooda on melkein Volksvaageni. Ruotsin Volvo kasataan Kiinassa.

      Seuraava auto lensi nyppylän päältä takaisin tienpintaan. Kolmas auto pysyi juuri ja juuri tiellä, mutta neljäs herätti suurimmat kannustukset. Kuljettajan nimestä muistin erään Latvalan, joka teki aikoinaan monta sataa markkaa tuomalla jäätä Ameriikasta Suomeen. Kyllä pitää olla kauppamies, että pystyy myymään jäätä maahan jossa jäätä on eniten heti metsän jälkeen.

     Kartanlukija kuunteli väliaikoja kisaradiosta: ranskanpoika meni edelleen menojaan.

     Kun A-ryhmän autot olisivat ajaneet, olisi tauko. Silloin tien metsästä säntäsi jotain tielle.

      Hirvi se ei ollut. Sininen se oli. Ja ihminen.

      Jalassaan sillä oli punaiset pöksyt ja päässä pipo. Turvaukot säntäsivät tienlaidasta sinisen miehen perään, joka katosi toiselle puolen metsää. Kyllä ymmärrän, jos joku haluaa ajaa maailman nopeimmin autoa taikka soittaa hanuria, mutta minkä takia halutaan iho sinisenä hipaisupuhelimiin ja uutisten loppukevennyksiin?

     Keltaliiviset tulivat metsästä sininen mies tiukassa otteessaan. Näin hänet tarkemmin, mies oli yksi siitä porukasta, jota minun piti opastaa ja majoittaa, hatuton lättähattu.

     Pahoittelin kartanlukijalle hässäkkää, sehän oli vähän niin kuin minun vikani. Minä heidät olin tänne tuonut, tänne saisivat nyt jäädäkin. Toivotin ilosia aikoja ja jatkoin matkaani.

Kaikki Mielensäpahoittajan soratieralli -kolumnit! 

Lue tarina kokonaisuudessaan 'Mielensäpahoittaja - sorateiden erikoispainos' -pokkarista

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.