Mielensäpahoittajan soratieralli: Soratien merkitys, osa 4/5

26.07.2015 | Tuomas Kyrö
Mielensäpahoittajan soratieralli: Soratien merkitys, osa 4/5

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun radiossa haastateltu mies kertoi kirjansa porautuvan kipupisteisiin. Kyllä ovat puu ja kallioperä mihin poraudutaan. Kipupiste on useimmiten selkä ja se kipu lähtee sillä millä on tullutkin, työnteolla. Suljin autoradion ja vaadin nuorisoa keskustelemaan kanssani. Hatuton lättähattu kysyi oliko mahtavaa saada asua Soratierallin reitin varrella.

     Kyllä on enemmän ikävää. Kivet lentävät, helikopterit pörisevät, marjapaikat tallotaan.

     - Mutta onhan se hianoo, kun tullaan kahtasataa mutkaan.

     Viisain selviää mutkista ja liikenneympyröistä moottorijarrutuksella.

    - Tavallaan, lippalakkipäinen lättähattu sanoi... - Parhaat ei jarruta ollenkaan. Mäkinen, Gröönholmi, mä oon nähny juutubesta.

     Hannu Mikkolaa minä arvostin, koska hän ajoi Voortti Eskorttia. Sitten hairahti muille merkeille ja tiemme erosivat. Muistin myös K-kaupan Väiskin näköisen pulleaposkisen pojan, jolla oli yhtä suuret silmälasit kuin Sorsan Kalevilla.

    - Löysä!

     Salos-Timo, kyllä. Hänen pulleutensa hyväksyn, koska mies ajoi maailmanmestariksi. Noihin aikoihin moottoriurheilulla oli kolme sponsoria: viina, tupakki ja helppo elämä.

      Kun käännyimme Pönkimutkalta pienemmälle tielle, pyysin lättähattuja kuuntelemaan. Kertoisin heille syyn menestykseemme autourheilussa ja kuinka se liittyi Salos-Timon isohkoihin luihin.   

     - Geenit? lippalakkipäinen lättähattu ehdotti.

     Soratiet.    

     Ensin oli suo ja umpimetsä, sieltä me olemme tulleet ja nousseet. Suo kuivattiin, metsä raivattiin, pohja tasoitettiin ja siihen tehtiin soratie. Kysyin tiesivätkö lättähatut miksi.

     - Vaikee ois tiäkkö sudittaa bemarilla suolla.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

     Väärin ja tavallaan oikein. Meillä on sorateitä, koska meillä on puuta. Se on aina ollut elinkeino ja elinehto. Puuta on pitänyt kuljettaa torppiin lämmöksi, maailmalle paperiksi. Ensin jokia pitkin, mutta kun polttomoottori keksittiin ja petsiinin tuotantokustannukset laskivat, tehtiin tiet kestämään rekkojen paino.

      Kun saatiin puut tielle, niin tietenkin sinne lähtivät itsekin. Tietä pitkin päästiin ennen vieraisiin kyliin, löytyi erinäköisiä emäntiä, saatiin uutta verta Sysi-Suomeen.

      Kun on tie, on kulkija. Juoksija pääsi soratielle, harjoitteli pitkää suoraa. Suomen metsissä on aina asunut levottomampia kavereita, joita on kiinnostanut liike enemmän kuin kotona oleminen. Ovat panneet jalkaa toisensa eteen ja haaveilleet työpaikasta isolla kirkolla taikka olympiakullasta ison veden takana.

      Ensin juoksivat Kolehmais-Hannes ja Paavo Nurmi, sen jälkeen monta hyväkeuhkoista sukupolvea Virenin Lasseen saakka, joka voitti vaikka kompuroi. Sen jälkeen sorateita ryhdyttiin päällystämään, hevostalleista tuli autotalleja ja mailereista rallikuskeja.

      Salos-Timoon tämä liittyi sillä viisiin, että tietenkin maileri on laiha kuin salakka. Totta kai rallikuljettaja on eri tavalla tehty. Maileri haaveilee tontista kotikylällä, rallikuski voi haaveilla rantatontista turkoosin meren äärellä.  Mailerille tärkeää on hapenottokyky, rallikuskille tärkeää on rehlektit, pelottomuus ja vaihteenvaihtaminen.

      Kun jaksoi ajaa tarpeeksi pitkään, niin soratiestä tuli pikitie ja kaupunkeihin tehtiin moottoriporukoille omat radat. Kyllä muistan Saaris-Jarnon, joka kulki kahdella pyörällä niin kovaa, että emäntien pöksyt pyörivät jaloissa. Hän oli semmoisella etelänmaan tarjoilijajolpin tavalla komea. Mutta enemmän ikävästi kävi Jarnolle.

     Kysyin muistivatko lättähatut Keijon, jonka ajoja katselin, koska ainoa ystäväni Yrjänä halusi ne sunnuntaisin nähdä. Siinä oli lyhytmittainen ja röyhkeä mies. Kasvoja ei näkynyt aurinkolasien takaa, pelkästään muhkeat viikset. Hänen poikansa on paranneltu versio isästään, osaa kielet ja käytöstavat. Arvostan suvussa periytyvää käsityöläisyyttä. On aina harmittanut, että Lindin Arvin Juha valitsi uutistenlukemisen sijaan jääkiekon.

     - Oikealle vai vasemmalle? kysyi lippalakkipäinen lättähattu.

     Voimalinjan viertä kolme kilometriä ja voimme jättää auton siihen. Jatkoin Vatas-Arista. Kyllä on erikoisella miehellä tavallinen nimi, mutta minkä takia piti Ranskaan muuttaa? Onko Pariisi varmasti parempi kuin Tuupovaara? Joiko Vatas-Ari oikeasti maitoa, vai halusiko vain markat mainosporukoilta? Odottiko kotona sisäpaisti, voikasti ja punainen viini?

      Nuorisoa kiinnosti miksi tunsin niin hyvin autourheilua, jos kuitenkin enemmän epäilin koko lajia. Siksi, että kahdeksankymmentäluvulla sitä piti katsoa Urheiluruudussa, vaikka halusi nähdä hiihtoa ja kestävyysjuoksua. Nimet jäävät mieleen ja kohtalot, Toivos-Henri, Kankkus-Juha ja yhden ranskalaisenkin minä muistan, koska oli emäntä päästetty rattiin. Mikkele Muuttoni.

       Ihan samaan aikaan, kun Martti Vainio lopetti suomalaisen kestävyysjuoksun, rallista rupesi tulemaan kolmoisvoittoja Euroopan mutkateiltä. Kyllä semmoista täytyy arvostaa.

       Saavuimme Surullisen erikoiskokeen parkkipaikalle, missä keltaliiviset miehet opastivat autot suoriin riveihin. Lupasin mennä edeltä tarkistamaan katsomopaikat, koska lättähatut halusivat vaihtaa seutuvaatteensa kisakamppeisiin.

Kaikki Mielensäpahoittajan soratieralli -kolumnit

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.