Fiat Panda 4x4 – lumitilanneraportti Alpeilta

07.10.2013 | Sebastian Renz / AMS
Fiat Panda 4x4 – lumitilanneraportti Alpeilta

On lokakuu ja korkeapaineen takia Alppien huipullakaan ei pitäisi vielä olla lunta. Me päätimme lähteä etsimään sitä Fiat Panda 4x4:llä. Ja eikun vuorille.

Puoli yhdeksän aikaan aamulla aurinko paistelee väsyneen näköisesti Alppien takaa. Se siirtyy pehmeästi yli valkoisten huippujen ja pakottaa sumupilvet takaisin laaksoon. Ylhäällä solassa aurinko ei vielä lämmitä; tuuli kuljettaa viisiasteista ilmaa meistä poispäin.

Seikkailumme alkoi lehdistöteltassa Torinossa, jossa pidettiin erittäin värikäs esitys vuoriston suuresta sankarista, Fiat Panda 4x4:stä. Mitä kyseisen shown jälkeen tapahtui, muistuttaa tapahtumakulultaan lähes panttivankidraamaa. Fiatin työntekijä nyökkää meille hienovaraisesti, taputtaa olalle ja taluttaa meidät hierarkiassa korkeammalla tasolla olevan pomon juttusille. Hänen kanssaan menemme hiukan sivummalle, keskustelemme supisten ja allekirjoitamme nivaskan italialaisia sopimuspapereita, joiden sisällöstä meillä ei ole harmaintakaan aavistusta. Vastalahjaksi saamme lopulta avaimen ja luvan ottaa Panda 4x4:n mukaan vuorille. Vapiskaa sumupilvet – täältä tulee Panda.

Kun lähdemme ajamaan kohti Alppeja, auton lämpömittari näyttää ulkona olevan 22 astetta lämmintä. Diesel nakuttaa voimakkaasti Autostradalla, sillä viisipykäläisen laatikon välitykset ovat erittäin lyhyet. Kierrokset korkealla jatkamme matkaamme kohti luodetta. Välillä joudumme pysähtelemään tietulleihin. Tällöin huomaamme, että liikkeelle lähdettäessä moottori on puhditon – 1 500 r/min kohdalla veto on taas energisempää. Aostassa käännymme kohti pientä San Bernardinoa, ja tie kiemurtelee tiuhaan tahtiin vuoren rinnettä ylös. Hienostuneesti toisiinsa kytketyistä akseleista ja 4,7 cm korkeammasta maavarasta huolimatta 4x4 tanssahtelee eteenpäin kevyesti ja on liikkeiltään sopivan tarkka.

JUTTU JATKUU MAINOKSEN JÄLKEEN

Tie kulkee aina vain korkeammalle ja korkeammalle, mutta missään ei näy lunta. Oikealta lähtee vuoren rinnettä jyrkästi ylös nouseva kapea soratie – josko sen varresta löytyisi valkoista maata. Pahasti urautuneesta polusta pilkistävät heinätkin vain kutittavat Pandan pohjaa. Pitoa on tarjolla jokaisessa tilanteessa ja neliveto käyttää takapyöriä vain tarvittaessa. Sen lisäksi voidaan aktivoida ELD-järjestelmä, joka simuloi jarrujen avulla kitkalukon toimintaa 50 km/h asti. Panda 4x4 ei kuitenkaan tarvitse kyseistä toimintoa kertaakaan reissumme aikana. Koska auto on kapea, voi sillä helposti kierrellä kaikki suurimmat esteet. Ja koska se on lyhyt, tarvitsee se vain vähän tilaa kääntyäkseen ympäri. Panda tuskin jää lyhyen etu- ja takaylityksen sekä kapean raidevälin ansiosta tukalaan paikkaan jumiin.

Bernardinossa, 2 188 metrin korkeudessa ja aivan Ranskan rajan tuntumassa, löydämme vihdoinkin lunta. Toki vain muutamaan lumikasan, mutta se on yllättävän paljon siihen nähden, ettei lunta pitänyt olla lainkaan. Kurvailemme alas Val d’Isèreriin. Kova tuuli puhaltaa alas vuoren rinnettä, ja tyhjät hiihtohissit heiluvat levottomina. Joulukuussa lumen tultua käynnistyy taas uusi laskettelukausi ja paikka kuhisee turisteja. Juuri nyt on autiota ja pimeää. Vain yksi auki oleva hotelli, jossa meidän lisäksemme asustaa japanilainen talviurheilujoukkue. He nukkuvat hiljaa läpi yön, mutta ruuhkauttavat aamulla koko aamiaispöydän.

Kuuman vahan tuoksu leijuu vielä ilmassa, kun lähdemme liikkeelle. Me haluamme nähdä lisää lunta, joten lähdemme kohti Col de l’Iserania, joka on Alppien korkein sola. (Niin ja tiedämme kyllä, että Wikipedian mukaan Col de la Bonette on 38 metriä korkeampi, mutta se johtuu korotetusta parkkialueesta. Solan todellinen lakipiste on 2 715 metrissä.) Tien kuuluisi olla suljettu 1. lokakuuta alkaen, mutta puomit ovat vielä auki. Vuoren rinnettä kulkeva tie on 17 km pitkä, ilman suojakaiteita ja usein niin jyrkkä, että ajamme suoraan kohti pilviä. Täälläpäin Ranska on erämaata, vuori todella suuri, ja Panda hyvin pieni. Nelivetokaappi huohottaa yli 2 000 metrin korkeudessa jo tuskastuneen oloisesti kohti seuraavaa serpentiiniä, mutta kapuaa silti itsepäisesti ylöspäin.

Saavutettuamme vihdoinkin huipun voimme olla ylpeitä pikku-Pandasta. Ja niin, lisää lunta! Kipuamme vielä lumista polkua pitkin kohti vuoren huippua, kunnes tie loppuu. Pikkuinen pysyy mukana kaikissa haasteissa, joita sille on matkan aikana tullut vastaan – se on rohkea, lahjakas ja ehkä hiukan ylimielinenkin. Panda 4x4:n käyttäjäkuntaan eivät ainoastaan kuulu italialaiset kaivosmiehet. Se on täysin arkipäivään sopiva, mukava ja pirteä pikkuauto, joka nelivetoisena on myös ainoa laatuaan.

Tälle autolle mikään tie ei ole liian jyrkkä, tai vuori liian korkea. Lykkyä pyttyyn, Panda 4x4.

Kommentit

Kommentoi artikkelia

Sinun tulee kirjautua palveluun voidaksesi kommentoida.